Matkalla kotonansa

Tänä vuonna kalenteri on sillä mallilla, että ainoa pitkä kesälomani sattui huhtikuulle, jonka kolme viimeistä viikkoa minulla on lomaa. Kesällä minulla on yksi lyhyt matka Suomeen, muun kesän olenkin kiinni Islamabadissa, kunnes lopulta koittaa aika muuttaa sieltä kokonaan pois.

Tulin tällä kertaa Suomeen poikkeuksellista reittiä, koska tavanomaiset yhteydet Istanbulin ja Dohan kautta olivat jostain syystä kaikki kalliita. Niinpä otin lennon Islamabadista Gatwickiin, jossa piti ottaa laukut ulos ja hankkiutua dösällä englantilaisen maaseudun halki Heathrowhun. Lisäksi Britannia vaatii nykyään EU:n kansalaisilta myös elektronisen maahantuloluvan, joka maksaa 12 euroa, mutta jonka onneksi sai parissa tunnissa, kunhan käytti läppäriä eikä sitä heidän suosittelemaansa kännykkäsovellusta, joka ei toiminut.

Helsingissä olin iltapäivällä 10. huhtikuuta. Jo samana iltana grillattiin lihaa ja juotiin Barbarescoa, Baroloa ja Heathrowssa alennuksessa olleita australialaisviinejä. Myös Dueron Valparaíso on ollut täällä viime aikoina suosiossa.

Autoni piti jättää pääsiäisviikoksi korjaamoon, jotta saisi kerralla hoidettua vuosikatsastuksen ja sen läpimenoon vaadittavat korjaukset. Renkaat piti vaihtaa, kun vanhat nokialaiset olivat jo liian kuluneita ja yksi niistä puhkesi Itäkeskuksen ostosreissullamme. Kiinalaiset renkaat olisi saanut pari sataa halvemmalla, mutta päädyin silti ottamaan samanlaiset nokialaiset, jotka minulla aiemminkin oli.

Kontulassa käydessäni albaaniparturini piti esitelmän illyrialaisten historiasta ja siitä, kuinka albaanit olivat ensimmäisinä asuttaneet niin Kreetan kuin Sisiliankin. Ensimmäisyydestä en ole kovinkaan vakuuttunut, vaikka siirtokuntia albaanit molempiin perustivat, samoin kuin Etelä-Italiaan ja moneen muuhunkin Välimeren kolkkaan. Etelä-Italiassa ja Sisiliassa on yhä arbereesikyliä, ja niistä lähtöisin olevien siirtolaisten osuus amerikanitalialaisista on ilmeisesti ollut huomattava. Parturini kieliteoreettisten havaintojen mukaan mm. kaikki kuuluisat amerikanitalialaiset näyttelijät ja muusikot ovat albaaneja, kuinkas muuten. Mutta Kypros ja Kreeta kyllä kolonisoitiin ensin seemien toimesta - niillä puhutut kielet olivat seemiläisiä ja foinikialle ja koptille sukua, ennen kuin indoeurooppalaiset helleenit kolonisoivat kyseiset saaret.

Kävin lintupaikoilla Laajalahdella ja Viikissä ja näin paljon kaikenlaista keväistä ja kivaa, vaikkakaan en mitään erityisen epätavallista. Valkoposkihanhet ilahduttivat minua olemassaolollaan ja haukahtelevalla kaakatuksellaan. Vanha merikotka hätyytteli niiden parvia. Vikloja ja hysyjä oli jo tullut ihan hyvin.

Puolisoni kanssa kävin pääsiäisenä Tallinnassa ja sen jälkeen auton takaisin saatuamme Porvoossa ja Sipoossa. Porvoossa söimme fantastisen hyvät hampurilaiset Zum Beispiel -nimisessä paikassa. Sipoossa ruokailupaikkamme oli keskellä maaseutua sijaitseva Tila-ravintola. Autottomina aikoina kävelimme koiran kanssa tai koiratta keväisten, hyvin myöhään koittavien auringonlaskujen maagisessa valossa milloin Itäkeskukseen, milloin Kurkimäelle nimensä antaneelle mäelle. Eräänä iltapäivänä mäellä näyttäytyi myös kanahaukka, joka on ilmeisesti yleistynyt esikaupungeissa sepelkyyhkyn runsastumisen myötä. Sepelkyyhky kun on hieman liian iso varpushaukalle, mutta juuri sopiva saalislaji kanahaukalle.

Muuan kaverini oli jakanut somessa valokuvia Roihuvuoren kirsikkapuiston kukkaan puhkeamisesta, joten suuntasimme eilen sinne, mutta kuten somessa aina, kuvien rajaus oli hämäävää - siellä oli kukassa vain tasan yksi puu, kun taas muut puut yhä kukattomia ja lehdettömiä.

Islamabadissa oli tällä välin sattunut lievä maanjäristys sekä valtava raemyrsky, joka särki autojen laseja ja kattoja koko kaupungin alueella. Onneksi oma Volvo-maasturini oli katoksen alla ja selvisi henkivartijani tiedotuksen mukaan vammoitta.

Ennen Suomeen tuloa olin Rawalpindissä kirkkojen järjestämässä Nikean kirkolliskokouksen juhlakonferenssissa, jossa sattui merkillinen tapaus. Kunniavieraana olleen Canterburyn eläköityneen arkkipiispan Rowan Williamsin puhuessa näin nimittäin hänen päänsä ympärillä hohtavan auran. En yleensä näe moista, toisin kuin puolisoni, joka näkee ihmisillä auroja yhtenään. Williams on varmaankin saavuttanut erityisen henkisyyden asteen tai jotain. Minulla taitaa olla jokin hänen kirjansakin kotikirjastossani.

Murreevuorilla

Olin viikonloppuna pindiläisen valokuvaajattaren kanssa Murreevuorilla. Lähdimme Islamabadista kuudelta aamulla, jolloin vuorille johtava tie on vielä miellyttävän vapaa ajella. Pysähdyimme matkan varrella etsimään lintuja Khairagalissa ja Changlagalissa ja ajoimme lopulta Dungagaliin, joka on kuuluisan Putkipolun (Pipeline Track) toinen päätepiste; toinen on kansallispuiston keskuksessa Ayubiassa. Kävelimme Putkipolun edestakaisin, Dungagalista Ayubiaan ja sitten takaisin, yhteensä 11-12 km. Siinä keskellä söimme Ayubiassa aamiaiseksi parathaa munakkaalla ja joimme maitoteetä.

Islamabadista ylös Murreevuorille ajettaessa matalampien maiden lajisto vaihtuu ylänkö- ja vuorimetsälajeihin. Bulbulit katoavat, mainat vähenevät, intianvaris vaihtuu paksunokkavarikseen ja varpunen kanelivarpuseen. Intianpääskyjen ja pikkutörmäpääskyjen tilalle tulee aasianräystäspääskyjä ja puissa hyörivät tiaisparvet lakkaavat koostumasta etupäässä aasianrilleistä ja harmaatalitiaisista ja koostuvat sen sijaan vihertalitiaisista ja pakistanintiaisista. Mekastavien metsätimaliparvien sijaan on pikku- ja kirjonauruleita ja viidakkoharakoiden asemesta himalajanloistoharakoita.

Kaikkialla kiekuivat kuningassepät ja laaksoja pitkin lensi kirskuvia parvia himalajankaijoja. Erityisen ilahduttavaa oli, että aamutunteina myös töyhtöfasaanit päästivät vuorilta soidinrääkäisyjään, vaikkei lintuja päässytkään näkemään. Tämän lajin näkemiseen tarvitaan nykyään kosolti onnea, mutta karjaisut paljastavat sen yhä esiintyvän ainakin suojelluilla alueilla. Putkipolun varrella oli myös runsaasti laulavia karakoruminuunilintuja, jotka onnistuvat jotenkin aina suorittamaan läpimuuttonsa Margallakukkulain kautta hyvin huomaamatta, vaikka ovat tietyillä vuoristoalueilla kesällä tavattoman yleisiä.

Reviireilleen oli saapunut myös useita lajeja sieppoja: näyttäviä turkoosi-, hopealakki- ja sinikirjosieppoja, vaatimattomamman värisiä siperiansieppoja (nimestä huolimatta Himalajan laji). Peippolintuja näkyi tällä kertaa vähänlaisesti, vain yksi himalajanpunavarpunen. Petolinnutkin olivat vähissä, vain yksi varpushaukka.

Makakeja oli runsaasti joka puolella teiden mutkissa ja parkkipaikkojen ympäristöissä. Näillä vuorilla yleinen petoeläin on keltarintanäätä, joka on kokoonsa nähden hirmuinen tappaja: surmaa paljon itseään suurempia muntjakkeja ja aikuisia makakeja iskemällä hampaansa näiden niskaan. Isompia petoja, kuten leopardeja, saa olla onnekas nähdäkseen.

Iltapäivällä ajoimme Nathiagaliin ja siellä erään vuoristohotellin maille, koska valokuvaajatar oli saanut paikkavinkin erään toisen valokuvaajan hiljattain löytämään esiintymään himalajannauruleita. Lajin on aina välillä huhuttu kuolleen Pakistanista sukupuuttoon, mutta sitten taas löydetty joltain uudelta paikalta. Etsimme niitä aikamme ja opastin seuraamaan huhujen sijaan habitaatteja, koska laji on varsin vaativa aluskasvillisuuden suhteen ja juuri siksi Pakistanista katoamassa - väki kun kerää aluskasvillisuutena esiintyviä pensaita metsistä polttopuuksi, eikä muutenkaan arvosta aluspensaita, vaan kuvittelee oikeaoppisen metsän olevan pohjalta avointa.

Emme löytäneet himalajannaurulia, mutta löysimme kaikenlaista muuta metsälintua kyllä, mukaan lukien monia niistä samoista lajeista, joita kohtasimme Dungagalissa. Kahta muuta naurulilajiakin oli ihan hyvin paikalla: pikkunaurulia ja kirjonaurulia.

Islamabadissa on jo täysi kesä. Kevät oli vuorillakin jo pitkällä, mutta joissain varjoisissa notkopaikoissa oli sentään vielä lumikinoksia. Yritteliäät paikalliset tekivät niistä aamuvarhain lumiukkoja, joiden kanssa puolenpäivän aikaan saapuvat pääkaupunkilaisturistit sitten ottivat maksusta selfieitä. Päivänpäättäjäiskahvit ja köyhätritarit nautimme perinteen nimissä Dungagalin Snowlandin kahvilassa ennen pitkää paluumatkaa takaisin Islamabadiin.

Drongojen paluu

Viikonloppu oli kuuma, kesä on jo käytännössä alkanut. Lintumaailmassa eletään kuitenkin yhä kiivasta muuttokautta, sillä korkeammalla vuoristoisilla alueilla on kevät vasta käynnistynyt ja lumet sulavat solisten, kuten muistamme Shogranista, jossa viime vuonna tähän aikaan olin. Samoin tietysti Keski-Aasiassa ja Siperiassa, josta monet täkäläisistä muuttolinnuista tulevat, on monin paikoin vielä talvi.

Myös ramadanin päättävä eid el-fitr, vuoden suurin juhla islaminuskoisissa maissa, alkoi viikonloppuna ja jatkuu keskiviikkoon. Pakistanilaiset viettävät pyhiä, me suomalaiset taas olemme olleet päivät töissä, koska suomalainen työnantaja ei tunnusta muslimipyhiä. Hiljaista kuitenkin oli, kun paikallisesti kaikki on kiinni ja väki sukulaisissa.

Viikonloppuna saapui useita palaavia muuttolintuja lisää: molemmat drongolajit ilmaantuivat maisemiin tänä vuonna yhtäaikaisesti, vaikka yleensä mustadrongo tulee ensin ja Margallan metsien tuhkadrongo vasta vähän myöhemmin. Drongot ovat trooppisen Aasian ja Afrikan näkyviä lintuja, elegantteja kiiltävänmustia lepinkäisten ja varislintujen sukulaisia, joilla on pitkä haarautuva pyrstö. Ne tähystävät yleensä näkyvillä paikoilla, kuten puiden ja tolppien latvoissa, ja syöksyvät väijystään sieppaamaan isoja hyönteisiä, liskoja ja milloin mitäkin saalista. Ruokavaliokin on paljolti samaa kuin lepinkäisillä. Drongot ovat taitavia lentäjiä, kiivaan territoriaalisia ja usein päästelevät huutojaan pimeälläkin.

Myös haukkakäki ilmaantui huutelemaan Margallakukkuloille. Samoin Dara Janglanin polun yleisin yölintu, pitkäpyrstökehrääjä, joita oli taas äänessä viitisen, kun siellä iltaa myöten viipyilin. Yksi savannikehrääjäkin pyyhki yli avoimemmalla osuudella. Eidin aattona Dhok Jeevanin polulta löytyi kevään ensimmäinen paratiisimonarkki, joka sekin on Islamabadissa kesälintu.

Pikkumehiläissyöjät palasivat jo viikkoa aiemmin. Toinen täkäläinen pesimälaji, safiirimehiläissyöjä, on vielä saapumatta. Pikkusieppojen ja kivikkouunilintujen läpimuutto on paraikaa käynnissä, viitakerttuset ja aavikkokultarinnat tulevat läpi vasta myöhemmin.

Sunnuntaina tein pindiläisen valokuvaajattaren kanssa ekskursion Punjabin puolelle, kohteena Sangnin linnake, joka on peräisin sikhidynastian ajalta. Sen sisällä on paikallisen kylän näkökulmasta tärkeämpi kohde, paikallisesti vaikuttaneen suufilaisen pyhimyksen hautapyhäkkö eli pir durbar. Kyseinen pyhimys, Sahibzada Abdul Hakim, näyttää olleen alun perin kotoisin Irakista, mutta vaikuttaneen täällä.

Pieni linnake ja pyhäkkö ovat dramaattisella paikalla kauniin rotkon laella, josta on muinoin voinut epäilemättä kontrolloida jokilaaksoa ja maantietä. Pir Abdul Hakim kuuluu vastustaneen poliittista valtaa edustaneen linnakkeen rakentamista ja vannoneen palaavansa sinne vielä, mikä sitten toteutuikin haudan muodossa. Tarinaan kuuluivat toki myös kaikenlaiset ihmeet, jollaisia oli todistettu sekä pyhimyksen yhä eläessä että hänen kuolemansa jälkeen, kun ruumista palautettiin rakkaalle linnoituskukkulalleen. Linnanherroista on aika jättänyt kauan sitten, mutta kyläläiset pitävät yhä Abdul Hakimin pyhäkköä pyhänä.

Linnakkeen alapuolinen rotko ja kylän alapuolelle avautuva savannimainen maasto osoittautuivat mitä rikkaimmaksi habitaatiksi. Siellä lauloi kaksi sellaista priinialajia, joita vain harvoin näkee Islamabadissa: aropriinia ja siropriinia. Jälkimmäinen on splitattu Lähi-idässä ja Egyptissä esiintyvästä priiniasta melko hiljattain, kattaen nyt Etelä-Aasian, Eufratin, Tigrisin, Turkin ja Itä-Arabian populaatiot, kun taas Lähi-idän, Länsi-Arabian ja Egyptin populaatiot kuuluvat tavalliseen priiniaan.

Alueella kaarteli myös hyvin petoja: kaksi valkosilmähaukkaa, idänmehiläishaukka ja arovarpushaukka. Kaksi intiansininärheä lehahteli akaasiasta toiseen. Kalliokirvinen kantoi ruokaa nokassaan. Rotkon pohjan purossa käyskentelivät ruskosuokana ja mustavästäräkki. Yli lensi myös punjabinkorppi, joka nykyisin on palautettu takaisin tavallisen korpin yhteyteen, koska ilmeisesti rajoja populaatioiden välille ei voida vetää. Punjabin tasankojen korpit ovat pienempiä kuin vuorilla elävät normikorpit.

Matkan varrella erään toisen suufilaisen pyhäkön, Astana Aliyan, kupeessa olevan sillan alla oli satojen intianpääskyjen yhdyskuntia. Nämä pienet, kiiltävän sinimustat ja punalakkiset pääskyt tykkäävät erityisesti pesiä siltojen alla tasankoisilla mailla.

Maailmanpolitiikkaa kirjoissa ja kansissa

Kirjoitin jo tämän kuun alussa Appelsiinien ajassa, että toimitin kirjoiksi kaksi kokoelmaa Maailman ja paikkojen kirjoituksia ratkaisevilta ajanjaksoilta. Ne on tarkoitettu sekä blogin lukijoiden iloksi omaan hyllyyn että uusille kiinnostuneille, esimerkiksi niille kirjastoissa käyville ja kirjoja lukeville vanhemmille sukupolville, jotka eivät ole oikein sinut blogiseurannan kanssa.

Toivottavasti tämä ratkaisu on mieleen lukijoille ja kirjat löytävät tilaajia - useampikin blogin lukija vuosien varrella esitti toiveen, että tekisin jotain tällaista. Olin aikonut koota kirjasarjan joskus eläköidyttyäni, mutta maailmanpoliittinen tilanne tänä päivänä tuntui velvoittavan siihen, että teen sen nyt enkä joskus.

Ensimmäinen kirja, Sudenhuutelijan päiväkirjat I: Arabikeväästä Afganistaniin, käsittelee vuosia 2011-2013, joiden aikana islamilainen maailma oli keskeisessä osassa elämääni.

Toinen kirja, Sudenhuutelijan päiväkirjat II: Ukrainan vuodet, käsittelee puolestaan Ukrainassa viettämiäni vuosia 2013-2017. Painopiste on Ukrainassa, Venäjässä ja Euroopassa.

Kirjat on rajattu ajallisesti, ei temaattisesti. Vaikka islaminuskoinen maailma hallitsikin kirjoittelua ensimmäisellä ajanjaksolla, ei se suinkaan rajoittunut siihen, vaan ensimmäisessäkin kirjassa sivutaan myös monia muita alueita - siinä liikutaan Euroopan, Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maissa, Etelä-Aasiassa, Tyynellämerellä, Itä- ja Länsi-Afrikassa. Samoin vaikka Ukrainan, Venäjän ja Euroopan kolmiodraama hallitseekin toista kirjaa, siinäkin ehditään seurata Syyriaa, ajella pitkin Eurooppaa ja Turkkia, vierailla Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikoissa, Brittein saarilla, Islannissa, Marokossa ja Arabian niemimaalla.

Kumpikin kirja antaa siis varsin hyvin eväitä maailman hahmottamiseen - varsinkin siihen, kuinka nykyiseen on tultu. Muutamankin vuoden takainen lähihistoria nimittäin tuntuu nykyisin unohtuvan nopeasti kiireisyydellä kilpailevalta medialta.

Muuan asia, joka on muuttunut noiden kirjojen kattamista vuosista, on keinoälyn rynnistys osaksi elämäämme ja tiedonkäsittelyämme. Niinpä annoin kummatkin Sudenhuutelijat keinoälyapulaiseni luettaviksi ja käskin kirjoittaa niistä arvostelut. Tässä tulokset. Tosin vaikuttaa hieman siltä, että ensimmäinen kirja sai keinoälyltä enemmän puhtia, niin että se käsitteli siinä toisenkin kirjan pääteemoja, eikä sitten enää tullut analysoineeksi toista kirjaa samalla antaumuksella. 

Olen silti vaikuttunut siitä, että keinoäly ihan oikeasti muutamissa sekunneissa paitsi sisäisti yli 500- ja 800-sivuisten kirjojen koko sisällön, myös löysi punaiset langat - samat teemat, joita olisin epäilemättä itsekin korostanut, jos kirjat olisi kirjoittanut joku muu ja minä olisin kirjoittanut niistä arvostelut. Toisaalta, ei ole yllättävää, että jo pari vuotta käytössäni ollut keinoäly on oppinut ajattelemaan ja kirjoittamaan juuri minua imitoiden, ja siksi tietysti kuulostaa minusta hyvältä.

*   *   *

Kirja-arvostelu: Sudenhuutelijan päiväkirjat I 

Yhteenveto

Sudenhuutelijan päiväkirjat I on kokoelma Anssi Kullbergin blogikirjoituksia vuosilta 2011–2013, joissa käsitellään maailmanpolitiikkaa, turvallisuuskysymyksiä ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Kirja on päiväkirjamainen teos, joka dokumentoi Kullbergin havaintoja aikakauden suurista geopoliittisista tapahtumista, keskittyen erityisesti arabikevääseen, Afganistaniin ja laajemmin Lähi-idän sekä Euroopan poliittiseen tilanteeseen​. 

Kirjan esseet vievät lukijan Helsingistä Turkkiin, Tunisiaan ja aina sotien runtelemiin maihin, kuten Syyriaan, Afganistaniin ja Libyaan, tarjoten ensikäden havaintoja vallankumouksista, poliittisista mullistuksista ja globaalista turvallisuudesta. Kullberg yhdistää historiallista ymmärrystä ajankohtaiseen analyysiin ja korostaa, kuinka länsimaiden politiikka, Venäjän vaikutus ja ääriliikkeet ovat muokanneet kansainvälisiä tapahtumia. Kirjan nimi, Sudenhuutelijan päiväkirjat, viittaa Aisopoksen satuun pojasta, joka varoitti susista turhaan – ja kun uhka lopulta oli todellinen, kukaan ei enää uskonut häntä. Samalla tavoin Kullberg koki, että hänen varoituksensa kasvavista uhista sivuutettiin, kunnes ne lopulta toteutuivat​.

Teoksessa käsitellään laajasti terrorismia, informaatiovaikuttamista ja autoritäärisyyden nousua, yhdistäen menneisyyden tapahtumia nykypäivän haasteisiin. Kullberg kritisoi länsimaisten demokratioiden sinisilmäisyyttä ja hitaasti reagoivia instituutioita, jotka eivät ajoissa ymmärtäneet Venäjän geopoliittisia pyrkimyksiä ja populismin nousun uhkaa.

Keskeiset teemat

1. Arabikevät ja sen seuraukset
   Kullberg analysoi laajasti vuoden 2011 kansannousuja Lähi-idässä, arvioiden sekä vallankumousten alkuvaiheen optimismia että niiden myöhempää ajautumista kaaokseen, sisällissotiin ja ulkovaltojen väliintuloihin. Hän kritisoi länsimaiden epäjohdonmukaisia toimia, joiden vuoksi demokratiakehitys epäonnistui​. 

2. Geopoliittiset jännitteet ja turvallisuusuhat
   Kirjan keskiössä on Venäjän vaikutus maailmanpolitiikkaan, erityisesti sen toimet Ukrainassa ja Syyriassa. Jo vuosia ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan Kullberg varoitti Venäjän imperialismin paluusta ja hybridisodankäynnin strategioista.

3. Länsimaiden demokratiat ja populismin nousu
   Kullberg on huolissaan populististen liikkeiden noususta Euroopassa ja Yhdysvalloissa sekä siitä, kuinka autoritaariset hallinnot hyödyntävät länsimaiden heikkouksia. Hän arvostelee länsimaisten instituutioiden kyvyttömyyttä torjua disinformaatiota ja puolustaa liberaalia demokratiaa.

4. Suomi ja NATO
   Kirjan toistuvana argumenttina on Suomen NATO-jäsenyyden välttämättömyys. Kirjoittamisen aikaan tämä oli kiistanalainen näkemys, mutta Kullbergin varoitukset Venäjän aggressiivisuudesta ovat myöhemmin osoittautuneet paikkansapitäviksi, ja Suomi liittyi Natoon vuonna 2023.

5. Media, propaganda ja disinformaatio
   Kullberg varoittaa propagandakampanjoiden lisääntyvästä vaikutuksesta, erityisesti Venäjän ja ääriliikkeiden toteuttamana. Hän kritisoi niin perinteistä mediaa kuin vaihtoehtoisia tiedotuskanavia niiden roolista julkisen keskustelun vääristämisessä.

Kirjan ajankohtaisuus

Kirjassa kuvatut tapahtumat vuosilta 2011–2013 ovat jättäneet pysyviä jälkiä maailmanpolitiikkaan. Monet Kullbergin varoituksista – Venäjän uhasta, globaalista epävakaudesta ja demokratian haavoittuvuudesta – ovat käyneet toteen. Suomen NATO-jäsenyys, arabikevään jälkeinen kaaos ja autoritäärisyyden vahvistuminen eri puolilla maailmaa kuvastavat kirjan teemoja edelleen.

Erityisesti Kullbergin analyysi informaatiovaikuttamisesta on entistä ajankohtaisempi. Hybridisodankäynti ja propagandan hallinta ovat nykyisin keskeisiä osia kansainvälisiä konflikteja. Sudenhuutelijan päiväkirjat I ei ole vain historiallinen dokumentti, vaan myös varoitus, joka kehottaa suhtautumaan vakavasti geopoliittisiin uhkiin ennen kuin ne kärjistyvät.

Lopullinen arvio

Sudenhuutelijan päiväkirjat I on syvällinen ja ajatuksia herättävä teos kaikille, jotka ovat kiinnostuneita kansainvälisestä politiikasta, turvallisuusasioista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä. Kullbergin ensikäden havainnot ja laaja historiallinen ymmärrys tekevät kirjasta sekä informatiivisen että ennakoivan. Vaikka hänen näkemyksensä olivat aikanaan kiistanalaisia, historia on suurelta osin osoittanut ne oikeiksi. Teos toimii tärkeänä muistutuksena siitä, kuinka tärkeää on olla valppaana yhä epävakaammassa maailmassa.

*   *   *

Kirja-arvostelu: Sudenhuutelijan päiväkirjat II 

Yhteenveto: Sudenhuutelijan päiväkirjat II koostuu blogikirjoituksista, joita suomalainen kirjailija Anssi Kullberg on kirjoittanut Ukrainassa vuosina 2013–2017. Nämä päiväkirjat tarjoavat syvästi henkilökohtaisen, mutta samalla poliittisesti oivaltavan katsauksen tuohon myrskyisään aikakauteen. Kullbergin kirjoitukset kattavat hänen kokemuksensa keskeisistä historiallisista hetkistä, kuten Maidanin kansannoususta, Krimin liittämisestä Venäjään ja Donbasin sodista, sekä laajemmista geopoliittisista muutoksista, kuten Brexitistä ja Donald Trumpin valinnasta.

Teemat: Kullbergin toistuvat teemat päiväkirjoissaan ovat autoritarismin vaarat, liberaalin demokratian hauraus ja länsimaiden sekä Venäjän poliittisten toimien vaikutukset Itä-Eurooppaan. Hänen pohdintansa toimivat usein varhaisina varoituksina ääriliikkeiden noususta ja demokraattisten normien rappeutumisesta, ei ainoastaan Itä-Euroopassa vaan globaalisti. Kullberg on erityisen kriittinen Venäjän sekaantumisen ja sen pitkäaikaisten strategioiden suhteen, jotka pyrkivät horjuttamaan Eurooppaa, ja hän kuvaa näitä seikkaperäisesti yhdistäen analyyttistä tarkkuutta ja henkilökohtaisia anekdootteja.

Arvostelu: Kullbergin kerrontatyyli on sekä mukaansatempaava että opettavainen, yhdistäen yksityiskohtaisen poliittisen analyysin henkilökohtaisiin havaintoihin, mikä tekee monimutkaisista geopoliittisista kysymyksistä saavutettavampia laajemmalle yleisölle. Hänen kykynsä ennustaa poliittisia lopputuloksia—nyt nähtynä ennakoivasti—lisää kirjoituksiin auktoriteettia. Kirja voi kuitenkin ajoittain tuntua tiiviiltä Itä-Euroopan poliittisten dynamiikkojen monimutkaisuuden vuoksi, mikä voi olla haasteellista alueen historiaa tuntemattomille lukijoille.

Päiväkirjamuoto antaa lukijoille mahdollisuuden nähdä Kullbergin ajatusten ja ennusteiden kehittymisen ajan myötä, tarjoten ainutlaatuisen pitkittäisen näkökulman siihen, miten menneet tapahtumat liittyvät nykyisiin geopoliittisiin maisemiin. Tämä lähestymistapa ei ainoastaan rikasta lukijan ymmärrystä käsiteltävästä aiheesta, vaan korostaa myös kriittisen ja informoidun näkökulman ylläpitämisen tärkeyttä poliittisesti myllertävinä aikoina.

Perintö: Kullbergin kuvaamat tapahtumat ovat jättäneet pysyvän jäljen kansainväliseen järjestykseen, vaikuttaen siihen, miten kansakunnat havaitsevat suvereniteettiinsä kohdistuvat uhat ja vastaavat ulkoiseen aggressioon. Hänen oivalluksensa Venäjän hybridisodankäynnin ja propagandan taktiikoista ovat erityisen ajankohtaisia, sillä nämä keinot muotoilevat yhä konflikteja ympäri maailmaa. Kirja toimii olennaisena dokumenttina ymmärtääksemme, miten 2010-luvun alkupuolen toimet jatkavat kaikupohjana nykypäivän poliittisille realiteeteille, korostaen jatkuvaa taistelua demokratian ja vakauden puolesta nopeasti muuttuvassa maailmassa.

Johtopäätös: Sudenhuutelijan päiväkirjat II on vangitseva lukukokemus kenelle tahansa, joka on kiinnostunut Euroopan politiikan monimutkaisuuksista ja alueellisten konfliktien laajemmista vaikutuksista globaaliin vakaisuuteen. Kullbergin yhdistelmä henkilökohtaista narratiivia ja poliittista analyysia tarjoaa voimakkaan todistuksen demokratian ylläpitämisen monimutkaisuuksista autoritaarisuuden nousun edessä.

Medestäjäin paluu

Kevät tuli kohisten. Maaliskuun toisella viikolla palasivat purppuramedestäjät, nuo pienet, metallinkiiltoiset, kukissa käyvät linnut, joita monet pitävät kolibreina. Kolibreja ne eivät ole, sillä kolibreja on vain Amerikoissa. Euraasiassa ja Afrikassa niitä vastaavat medestäjät, jotka nekin imevät kukista mettä, ovat pieniä ja säihkyvän värisiä, mutta eivät pörrää kukkien edessä kolibrien tavoin vaan liikkuvat kuin kertut.

Samoihin aikoihin täällä talvisin runsas kashmirinuunilintu alkaa vähitellen vetäytyä takaisin pohjoiseen, vuoristoisille pesimäseuduilleen, mutta niitä lonnii täällä pitkälle huhtikuuhun.

Ramadanin aikana muslimit paastoavat päivisin, mutta auringon laskettua mässäilevät senkin edestä - ja sosiaalisesti. Täällä täytyy suoranaisesti väistellä iftar-kutsuja, mutta siitä huolimatta ramadanin aikana yleensä lihotaan. Viime viikonloppu meni sosiaalisissa riennoissa.

Erään huoltoasema- ja matkailuyrittäjän kanssa kävin katsastamassa Daman-e Kohiin pystytetyn uuden näköalaravintolan. Huhun mukaan sen omistaa prikaatinkenraali, minkä vuoksi ylempänä vuosia ollut Monal-ravintola piti kieltää ja purkaa, ja auringonlaskun aterioitsijat saada palaamaan Daman-e Kohiin. No, korruptiosuhteillahan Monal oli alun perinkin kansallispuiston alueelle rakennettu, mutta kieltojen noudattaminen ja toimeenpano riippuu Pakistanissa aina siitä, kuka on vallassa ja kellä on suhteita. Kävimme myös opiskelijoiden ja emansipoitujen tyttölasten suosimalla F-10:n markazilla päättämässä illan vesipiippuun ja teehen.

Viime sunnuntaina kävin avaamassa Rawalpindissä autististen lasten erikoissairaalan, jonka muuan paikallista aatelia edustava ja oman autistisen lapsen kanssa ei-ymmärtävää yhteiskuntaa vastaan kamppaillut pariskunta on perustanut.

Tänä viikonloppuna ehdin sentään viettää aikaa luonnossa. Osin siksi, että kieltäydyin kutsuista ja pidin paikallispuhelimen hiljaisella. Margallakukkuloilla saattoi huomata lintumaailman aktivoitumisen erityisesti laulamisessa. Sieltä löytyi myös bulbuliparven äkkäämä ja räksyttämä raitavarpuspöllö. Tamariskipyrstötiaiset rakensivat pesää.

Olen joka vuosi maaliskuussa löytänyt Dhok Jeevanin polulla tähän aikaan purppuraisina kukkivista kukista psykedeelisen värisiä Zygaena-suvun punatäpliä, mutta tällä kertaa, kun otin varta vasten yhden näytteeksi hankkimista varten koeputkilon taskuuni, ei yhtäkään näyttäytynyt. Päiväkiitäjiä sen sijaan pörräsi - en edes yrittänyt ottaa talteen, ovat liian nopeita.

Appelsiinien aika

Helmikuun puolivälistä alkaen Islamabadissa on ollut selvä kevään tuntu. Iltapäivisin on lämmintä; jos tulen aikaisin töistä, ehdin istua terassillani kirjoja lukien, šakkia pelaten ja lintuja katsellen ennen kuin pimeä lankeaa ja tulee kylmä.

Pakistanin hallitus on liehitellyt Keski-Aasian valtioita ja Azerbaidžania uutena geopoliittisena ilmansuuntanaan, josta etsitään lähinnä kauppavaihtoa ja legitimiteettiä, kun perinteiset ystävät Kiina, Saudi-Arabia ja Emiraatit ovat olleet viime vuodet penseitä Pakistanin maksamattomien velkojen tähden. Krikettijoukkueet saivat taas kaupungin liikenteen sekaisin lähes viikoksi. Pakistanissa koettiin lapsekasta innostusta siitä, että maa pääsi Mantšurian kandidaatin kongressipuheeseen erään terroristin pidätyksen ansiosta.

Sitten alkoikin paastokuukausi ramadan, samaan aikaan kun länsimaisenkin kalenterin kuu vaihtui helmikuusta maaliskuuksi. Ihmiset siis mässäilevät enemmän kuin vuoden muina aikoina, mutta se tapahtuu vasta auringonlaskun jälkeen, jokapäiväisen iftarin, paaston murtamisen, muodossa.

Toissa viikonloppuna olin sekä Dhok Jeevanin että Dara Janglanin poluilla. Dhok Jeevan oli tällä kertaa produktiivisempi, koska olin maastossa hyvin varhain aamulla ja kiipesin sinä päivänä aina korkealla sijaitsevalle lähteelle saakka, katsellen siellä pitkään ja yksinäisyydessä, kun bulbulit, rillit, tiaiset ja uunilinnut kävivät juomassa ja kylpemässä. Alempaa löytyivät pakistanintimali, himalajansinipyrstö, pikkusieppo ja sinipikkusieppo.

Dara Janglanin polulla oli sunnuntaina liikaa väkeä ja olin lisäksi IT-alalla toimivan pakistanilaisnuoren kanssa, johon pari vuotta sitten tutustuin samaisella polulla. Ihmispaljoutta välttääksemme kuljimme polun sijaan kuivaa puronuomaa pitkin, mikä on ollut salaisuuteni jo pitkään. Tästä huolimatta näimme sinä päivänä lähinnä tavanomaisia lajeja: bulbuleita ja rillejä, tulirintatimaleita, harmaavatsaviuhkoja ja sinijokirastaita. Ajoittain uoman ylitti mekastavia parvia metsätimaleita tai parittain liikkuvia viidakkoharakoita.

Viime viikonloppuna oli Rawaljärven vuoro. Sorsasto oli taas vaihteeksi kaikonnut, mutta kahlaajia oli tällä kertaa isompia määriä, varsinkin liroja, valko- ja punajalkavikloja, lapinsirrejä, pikkutyllejä ja pitkäjalkoja. Epätavallisin kahlaaja oli punajalkaviklojen parvessa liikkunut suokukko, joka on Islamabadissa melko harvinainen, yleensä vain yksittäin vikloparvissa.

Ehdin myös istuskella viikonloppuisin terassillani, jossa vuorotellen paistoi ja satoi. Sateet ovat olleet tervetulleita, sillä ne ovat hälventäneet helmikuussa ilmassa leijuneet pölyn ja saasteen. Lueskellut Ville Hytösen esseitä anarkiasta, muukalaisuudesta ja maailmanmenoista (Grand Tour, Tuuma 2022). Tunnistan Hytösessä sukulaissieluista tervettä hulluutta.

Pakistanissa erilaisten hedelmien sesonkien aikana varakkaammilla kansalaisilla samoin kuin yrityksillä on tapana lähettää lahjoiksi laatikoittain mainittuja hedelmiä. Appelsiinien aika on nyt jatkunut tammikuusta alkaen ja nytkin minulla on niitä kolme laatikollista, vaikka olen lahjoitellut kasseittain appelsiineja eteenpäin turvamiehille ja palvelusväelle. Myöskään saksanpähkinät ja hunaja eivät tunnu koskaan loppuvan kesken, koska saan niitä enemmän kuin ehdin syödä ja viedä tuliaisiksi Suomeen. Kun tulee aika jättää Pakistan taakse, tulen kaipaamaan terassilla nautittuja aamiaisia - jogurttia, pähkinöitä ja hunajaa, mustan kahvin ja kirjan kera.

Oransseista tulee mieleen ikävä kyllä myös ikävämpiä asioita. Eletäänhän nyt maailmalla groteskia aikakautta, jota voisi kutsua nimityksellä Age of the Orange. Tällä en viittaa Oranialaisveljeskuntaan enkä Oranjen vapaavaltioon.

Maailmantilanne, varsinkin täysin ennakoitavissa olleet tapahtumat Krasnovin (Mantšurian kandidaatin) valtaantulon myötä, saivat aikaan sen, että päätin koota, toimittaa ja julkaista kaksi nidettä kirjoituksia tästä blogista, kahdelta eri formatiiviselta ajanjaksolta. Ensimmäinen kokoelma Sudenhuutelijan päiväkirjoja on alaotsikoltaan Arabikeväästä Afganistaniin 2011-2013 ja toinen puolestaan Ukrainan vuodet 2013-2017. Ajanjaksot puhunevat itse puolestaan siitä, miksi valitsin juuri nämä ajanjaksot ja niiden aikana tänne kirjoittamani kirjoitukset.

Samalla nämä niteet ovat jonkinlainen testamenttini Suomelle, Euroopalle ja maailmalle, koska maailman ollessa sillä tolalla kuin se nyt on, ei voida luottaa siihen, että kirjoitukseni säilyisivät täällä amerikkalaisen teknologiajätin omistamalla alustalla - ainakaan sen jälkeen, kun minusta aika kerran jättää. Fyysisen kirjan muoto lienee myös tervetullut joillekin lukijoille, jotka ehkä haluavat kirjoitukseni luettavammassa muodossa ja aikajärjestyksessä omaan hyllyynsä. Pahoittelen, että ne ovat kalliimpia kuin olisivat olleet, jos olisin julkaissut ne Amazonilla, mutta näinä aikoina suosin mieluummin eurooppalaista, tässä tapauksessa saksalaista kustantajaa, joka oletettavasti myös maksaa työntekijöilleen parempaa palkkaa kuin Bezos.

Juuri nyt mieleni ei tee toimittaa samoin tein kolmatta osaa Sudenhuutelijoita, mutta ehkä sellaisen aika tulee, kun hieman ajallista etäisyyttä on saatu 2020-luvun kirjoituksiin. Tämänhetkisen maailmantilanteen ymmärtämisen kannalta kaikki olennainen oikeastaan löytyy Ukrainan vuosista. Mitä Krasnoviin tulee, marraskuussa 2016 kirjoittamani teksti Punainen aamunkoitto on yhtä validi tai validimpi tänä päivänä kuin se oli silloin. Nekin, jotka silloin kiivaasti kiistivät epäystävällisen tulkintani Atlantin-takaisen suurvallan suuresta kansanmiehestä, ovat alkaneet viimeisen kuukauden aikana harkita kantaansa uudelleen.

Ukrainan vuosia editoidessani huomasin, että yhdessä asiassa olen ollut vuosien varrella pessimistisempi kuin toteuma: povasin toistuvasti venäläismielisen äärioikeiston valtaanpääsyä Saksassa, Ranskassa tai molemmissa - mutta nämä molemmat, samoin kuin Eurooppa kokonaisuutena, ovat osoittautuneet kestävämmiksi kuin valtiokoneistonsa vihollisen käsiin luovuttaneet amerikkalaiset. Jos Eurooppa pimeyden laakson halki vaeltaessaan löytää itsestään uudenlaista sisua, päättäväisyyttä ja yhtenäisyyttä, voidaan nykyisestä häpeän aikakaudesta ehkä saavuttaa jotain hyvääkin. Tällä on kuitenkin kiire.

PS. RIP Riippusiipi. Näyttää nyt vahvistetulta tosiasialta, että šikran kynsiin joutui terassillani tammikuussa nimenomaan tutuksi käynyt turkinkyyhky Riippusiipi. Turkinkyyhkyjä käy yhä runsaasti ruokinnallani joka päivä, mutta yksi on joukosta poissa - yksikään nykyisistä vieraista ei kulje siipi maassa. Riippusiipi oli seuralaisenani siitä asti, kun tähän taloon muutin, joten haikeana totean yhden aikakauden päättyneeksi.

Viinejä, viikinkejä ja rubiineja

Kaksi viikkoa Suomessa hurahti huomaamattoman nopeasti. En edes poistunut pääkaupunkiseudulta.

Naudan lisäksi grillasimme myös saksanhirveä ja sikaa. Viineinä oli perinteisten Barbarescojen ja Duerojen lisäksi mm. erinomainen pullo libanonilaista Musarin viiniä Bekaan laaksosta. Ravintoloiden puolella tuli otettua myös saksalaista Zinnkellerissä ja ranskalaista Deliberissä. Zinnkellerin lisäksi löysin Krunikasta toisenkin hyvän saksalaisravintolan, hyvin pienen sellaisen, jossa kävin keskustassa pidettyjen seminaarieni lomassa muutaman kerran lounaalla. Omistaja kertoi valitettavasti pian lopettavansa ja muuttavansa Länsi-Eurooppaan, koska taloyhtiössä on inisty iltaisin kantautuvista vienoista elämän äänistä eikä ravintola ilman ilta-aukioloa kannata. Suomesta kuolee se vähäinenkin elämä, jota johonkin joskus pääsee syntymään.

Grillivieraina kävi tietokirjailija, joka lähti sitten asumaan Varsovaan, jotta hermot ja talous kestäisivät, muuan lintumies sekä kurdilainen näyttelijä-elokuvaohjaaja, jonka luona kävimme myöhemmin vastavuoroisella illallisella. Työn puolesta pääsin käymään myös remontoidussa Finlandia-talossa kansanedustajia ja liike-elämää tapaamassa ja tapasin metallimusiikkiveteraanin ja säveltäjän.

Niinä harvoina päivinä, jotka olivat vapaita sekä työstäni että puolisoni opiskelupaikasta, suunnittelimme aina edellispäivänä, että sitten menisimme johonkin, kävisimme edes jossain, jossa olisi varaa tehdä jotain, mutta joka kerran nukuimme pitkään ja laiskottelimme kotona, kunnes oli jo pimeää ja liian myöhäistä lähteä mihinkään keskustaa kauemmas. Jos sinnekään. Lähimetsään nyt kuitenkin joka päivä, koska koiran omistaminen siihen velvoitti.

*   *   *

Torstaina lähdin takaisin Pakistania kohti, perjantaiaamuna saavuin Islamabadiin. Lentokoneessa katsoin todella ilahduttavan hyvän suomalaisen elokuvan, Miia Tervon ohjaaman ja käsikirjoittaman Ohjuksen. Ohjus kertoo lappilaisesta toimittajattaresta Oonasta, joka ryhtyy tutkimaan hyssyteltyä neuvosto-ohjusta. Sellainen ammuttiin 1980-luvulla Barentsinmereltä Norjan alueen yli Suomeen ja upposi jäätyneeseen Inarijärveen. Kirjan tasot puhuvat toisilleen: väkivaltaisen miehen edessä hyssyttelemään joutuva ja itseään pettävä yksinhuoltajaäiti on samassa asemassa kuin Neuvostoliiton tyrannian alla hyssyttelevä ja itseään pettävä Suomi. Tällaista elokuvaa ei olisi voitu tehdä suomettuneessa Suomessa kylmän sodan aikana.

Perjantai-iltapäivä meni kokonaan poissaoloni aikana kertyneiden viestisumien perkaamiseen, vaikka siinä pääsikin yhdessä päivässä vasta pintaa raapaisemaan. Lauantai taas meni suomalaiskojuamme miehittämässä vuosittaisessa ulkotiloissa järjestettävässä massatapahtumassa. Sain tšekkiläisen teepaidan ja belgialaisen vohvelin. Kaikki Suomi-aineisto meni. 

Kuten täällä Islamabadissa yleensä käy, helmikuun puolivälissä alkaa selvästi kevät, ilmat ovat päivisin niin lämpimät, että paitasillaan pärjää. Yöt ovat yhä kylmiä.

Tänään sunnuntaina olin aikonut mennä Lake View Parkiin, koska sieltä oli viikon aikana raportoitu koko joukko mielenkiintoisia talvilintuja, mutta ruuhkat turhauttivat minut niin, että tein lopulta uukkarin ja ajoin järven länsipuolelle Ankara-puistoon, josta pääsee järven länsilaitaa seuraavalle keinotekoiselle kannakselle. Se on hyvä tähystyspaikka järven länsiosiin ja luoteispohjukassa yhä sinnitteleviin ruovikoihin, varsinkin jos on kaukoputki, kuten minulla on. Putkettomille Ankara-puiston kannas ei ole yhtä hedelmällinen paikka, minkä vuoksi täkäläiset harrastajat siellä harvemmin käyvät (linnut ovat liian kaukana kameroille).

Vesilintuja näytti viimein saapuneen suurempina massoina: satojen nokikanojen lisäksi oli satoja sorsia, mutta ne jakautuivat lähes kaikkiin yleisiin palearktisiin, joten yksittäisistä lajeista ainoastaan tavi taisi mennä yli sadan. Tavien lisäksi oli paljon erityisesti lapa-, sini- ja harmaasorsaa, pienempiä määriä jouhisorsaa, punasotkaa ja pikku-uikkua. Muutama haapanakin. Kaikenlaista siis, muttei mitään epätavallista.

Myös merimetsoja ja lokkeja oli viimein tullut suurempina määrinä. Parinsadan naurulokin joukossa oli kymmenisen mustapäälokkia, kaksi aroharmaalokkia ja yksi tiibetinlokki. Edellisvuosiin verrattuna köyhää, mutta toki parempaa kuin aiemmin tänä talvena. 

Nisäkkäistöä edustivat touhukkaina palkoja nakertavat palmuoravat, jotka ovat täällä hyvin yleisiä ja samaa lajia kuin Delhin seudulla Intiassa.

*   *   *

Matkan aikana kaksi lukuprojektiani olivat Ursula Le Guin ja Virpi Hämeen-Anttila, joissa kummassakin edistyin uuteen kirjaan, mutta niistä analyysiä joskus toiste. 

Kirjoitusprojektiksi on viime aikoina kehkeytynyt viikinkimaailmaan sijoittuva tarina, joka sai alkunsa siitä, että minä ja puolisoni näimme sarjan unia samoista henkilöistä, miljöistä ja tapahtumista. Siirsin näitä skenaarioita elementeiksi keinoälyn tuottamaan peliin, jolloin osasista kehkeytyi kiinteästi yhteen nivoutunut tarinakokonaisuus, jossa on johdonmukaiset henkilö- ja tapahtumakaaret. Vaikka olen viime vuosina kokeillut kaikenlaista keinoälyn kanssa, en ole aiemmin hyödyntänyt sitä tällaiseen. Joten kun Lyrikin taru lopulta valmistuu, se on omassa tuotannossani ensimmäinen laatuaan myös siinä suhteessa, että ihmishallusinaatioita on täydennetty keinoälyhallusinaatioilla, minkä jälkeen ihminen ottaa ja kirjoittaa sen kaiken proosaksi.

Ryhdyin kirjoittamaan tuota viikinkitarinaa kokeellisesti ja puolihuolimattomasti joskus tammikuussa ja hups, ensimmäisenä yönä sitä tuli yli 60 sivua ennen kuin pakotin itseni keskeyttämään. Sittemmin joka kerran, kun olen palannut sen pariin, nähdyt näyt ovat siirtyneet tekstiksi kuin itsestään, ja olen ympännyt siihen paljon sitä, mitä näin ja mitä puolisoni näki unissamme. Ainoa, mitä olen muuttanut, on se, että olen koettanut lähentää sitä paremmin oletusaikakauteensa. Mitään historiallista viikinkisaagaa siitä ei ole tarkoituskaan tulla, vaan puhdasta fiktiota ja fantasiaa. En myöskään karsi fantasiaelementtejä tarinasta kokonaan, vaan sovellan niitä - esimerkiksi muokkaamalla liian välimerelliset näyt sopimaan kevättalviseen Pohjolaan.

Lukija on saattanut törmätä sarjaan keinoälyavusteisesti tuottamiani viikinkilauluja. Ne ja niiden sisältämät tarinalliset elementit liittyvät juuri mainittuun uuteen hankkeeseen. Jostain syystä nimittäin samanlaiset hahmot kurkistelivat itsensä olevaisiksi sekä ihmisunista että keinoälyn hallusinoinneista. Unissamme päähenkilöllä ei ollut nimeä, joten kysyin keinoälyolennolta tämän nimeä ja alkuperää, mielellään tämän omalla kielellä, ja sain vastaukseksi lyhyen muinaisnorjaksi kirjoitetun runon, jossa tarinan päähenkilö kertoo, ettei siinnyt mistään maasta, vaan unista ja kerrotuista tarinoista. Olen tallettanut tämän runon sellaisenaan ja se - samoin kuin muutkin keinoälypäähenkilön muinaisnorjaksi tai islanniksi tuottamat runot - on hyödynnetty romaanikäsikirjoitukseen ja mainittuihin lauluihin. 

*   *   *

Puolisoni näki lisäksi unen, jossa lensi Kuuhun etsimään ihmeellistä rubiinia ja löysi sen. Hän myös tapasi haltioita ja mustan pantterin. Tarina herätti minussa heti mielleyhtymiä Tove Janssonin Taikurin hattuun, joten kävin etsimässä siitä englanninkielisen painoksen puolisolleni. Vaikka koulussa ihmetellään ja ihaillaan hänen nopeaa edistymistään suomen kielessä, kirjojen lukeminen suomeksi ei vielä onnistu. Tämä on sääli, koska Taikurin hatun englanninnos on luokattoman huono. Kirjan nimeksi on vaihdettu lapsellinen Finn Family Moomintroll. Se henkilö, jota kirjasta etsimme, ja joka alkukielellä on Trollkarlen ja suomeksi Taikuri, on jostain käsittämättömästä syystä käännetty englanninkielisessä versiossa Hobgobliniksi eli jonkinlaiseksi menninkäiseksi tai hiideksi, vaikka Janssonin kuvituksestakin voi nähdä, että kyseessä on ihmishahmoinen taikuri. Hetken kirjaa selattuamme löysimme sieltä kuvan, jossa Taikuri on Kuussa, ja taustalla totta tosiaan loikkii musta pantteri.

Minulla on ollut ammoisista ajoista Taikurin hattu kirjahyllyissäni joko suomeksi tai ruotsiksi (olen lukenut osan muumikirjoista suomeksi ja osan ruotsiksi enkä aina muista, kummalla kielellä ne omistan) ja olisi teoreettisesti mahdollista, että puolisoni olisi ottanut sen käteensä ja selaillut katsoen pelkkiä kuvia. Hän ei osaa ruotsia ja on osannut suomea vasta jonkin aikaa. En kuitenkaan usko hänen nähneen kirjaa, ja lisäksi selvisi jo vuosikausia sitten, että puolisollani on erityissuhde mustaan pantteriin. Minä jopa näin sellaisen kerran vuosia sitten vieraillessani unessa huoneessaan häntä etsimässä. Puolisoni ei tosin silloin vielä ollut puolisoni - eikä hän unessa ollut huoneessa, mutta kun käännyin lähteäkseni pois, näin mustan pantterin istumassa huoneen nurkassa, hiljaa ja minua tuijottaen.

Olen aina pitänyt Tove Janssonin kirjoja maagisina ja juuri Taikurin hattu pääsi viittaukseksi myös omaan romaaniini Titaanien aikaan. Luku 21 on nimeltään Kapteenin hattu, ja siinä Mikael saa oman salaisuuksia sisältävän päähineensä. Tuon luvun alussa Mikael on päätynyt Tukikohdan kirjastoon, mutta siellä tapaamansa pojat eivät tunnu erityisemmin perustavan hänen saapumisestaan keskuuteensa. Mikael silmäilee siksi ajankulukseen kirjahyllyjä ja muuan kirja tuntuu jotenkin kutsuvan häntä, joten hän poimii sen käteensä, ja kyseessä on juurikin Taikurin hattu. Kirjan nähdessään Mikael muistaa, että Helena oli pitänyt samaa kirjaa yöpöydällään, kun he asuivat sveitsiläisessä yliopistokaupungissaan. 

Kun Mikael sitten saa kapteenin hattunsa, jonka hän tunnistaa identtiseksi sarjakuvasankarinsa Corto Maltesen kantaman kanssa, ja joka saa puolestaan hatun antajan tunnistamaan Mikaelin aiemmin saarella eläneeksi hahmoksi, hatusta ei löydy rubiinia eikä hattu myöskään muuta asioita muuksi kuin mitä ne ovat, mutta useampi salaisuus ja avain hatusta silti putkahtaa ilmoille. Hatusta vedetään ratkaisu pariinkin mysteeriin ja kapteenin hattu on yksi niistä asioista, jotka lopulta kulkevat Mikaelin mukana läpi koko romaanitrilogian, vaikka hän muutaman kerran onkin vähällä kadottaa sen.

Muumikirjojen tavoin myös Titaanien aika on maaginen romaanitrilogia, minkä olen tiennyt sen alkuhämäristä saakka. Sehän ilmestyi minulle jo teini-iässä ja sen kohtaukset ilmestyivät minulle uudelleen Yorkshiren nummilla vaeltaessani kesällä 2015, minkä vuoksi etsin käsiini kaikki sitä koskeneet vanhat muistiinpanoni, kartta- ja henkilöpiirrokseni ja aloin kirjoittaa. Kirja kirjoitti suurelta osin itse itsensä. Sen ydinhenkilötkin olivat olemassa "aina". Myyttien ja tarinoiden aineettomassa eetterissä leijuu paljon hahmoja, jotka eivät voi tulla lihaksi, joten ne haluavat tulla ainakin sanaksi. Taikka maalauksiksi, piirroksiksi tai lauluiksi. Heikki Kännö on oikeassa sanoessaan, että jokainen tosi taiteilija on oikeastaan šamaani. Hän samoaa silloin tällöin alisissa ja ylisissä maailmoissa ja ammentaa niistä sekä hahmollisia että hahmottomia ideoita töihinsä.