Melankoliasta ja mehiläisistä

Olen kärsinyt Suomeen palattuani paljon melankoliasta ja masennuksesta, mikä johtuu osin romahtaneesta ostovoimastamme, joka rajoittaa monin tavoin elämäämme, aiheuttaen turhautumista varsinkin puolisossani, joka ei saa täällä töitä siitä huolimatta, että osaa koodata keinoälyä ja puhuu sujuvasti kolmea maailmankieltä ja auttavasti myös suomea. Minulla sentään on palkkatyö, vaikka uranäkymät näyttävätkin ankeilta eikä minunkaltaisilleni ihmisille näytä enää olevan kysyntää Matjekin äitien maailmassa.

Maailma elää vaihetta, jolloin sivistystä ei kukaan enää kaipaa, varsinkaan yleissivistystä. Tietojahan saa keinoälyltä kuin apteekin hyllyltä, ja kukapa siitä välittää, ovatko ne oikein kunhan kuulostavat vakuuttavilta. Niiden tarkoitus ei ole enää tietäminen saati ymmärtäminen, vaan signalointi, ja ne unohdetaan heti kun ne on käytetty. Apteekin hylly sopii hyvin kielikuvaksi, koska sieltähän saa nykyisin kaikkea sitä, mitä ei tarvitse, mutta se, minkä tarvitsisi, on monimutkaisen reseptimuurin takana. Vähän kuin ne artikkelitkin, joita tarvitsisi, ovat poikkeuksetta maksumuurien takana aikana, jona sanomalehdet samanaikaisesti valittavat, että keinoälygeneroitu höttö vie heiltä klikit ja tulot.

Näihin tunnelmiin sopi hyvin loppuun saamani Meelis Friedenthalin romaani, jonka luin englanninkielisenä käännöksenä The Willow King, koska en onnistunut saamaan vironkielistä alkuteosta (Mesilased) mistään - loppuunmyyty kaikissa Tallinnan ja Tarton kirjakaupoissa. Käännöksen lukeminen hieman harmitti, koska monin paikoin vaikutti selvältä, että viroksi teksti olisi ollut sujuvampaa ja rikkaampaa. Romaani on käännetty yllättävän monille kielille - ilmeisesti siksi, että se voitti eurooppalaisen kirjallisuuspalkinnon - mutta ei suomeksi.

Meelis Friedenthal on tarttolainen akateemikko - nykyisin Itämeren alueen intellektuaalisen historian apulaisprofessori. Filosofiaan ja ajattelun historiaan keskittyvä tausta paistaa myös kirjasta, ajoittain ehkä liikaakin, jos lukija ei ole kiinnostunut siitä, mitkä filosofian koulukunnat olivat eniten suosiossa ja mitkä epäsuosiossa 1600-luvun lopun Tartossa. Friedenthal näyttää julkaisseen toistaiseksi kolme romaania, joista tämä on keskimmäinen. Esikoisromaani Kuldne aeg (Kultainen aika) oli jonkinlaisen pandemian jälkeiseen aikaan sijoittuva post-apokalyptinen dystopia, kolmas romaani Inglite keel (Enkelten kieli) taas käsittelee netistä löytyvien tietojen perusteella historiantutkimusta sekä yrityksiä rekonstruoida ihmiskunnan (ja enkelten) alkukieli.

Mesilased (Mehiläiset) on historiallinen romaani, joka sijoittuu 1600-luvun viimeisiin vuosiin Tartossa, joka tuolloin tunnettiin ja esiintyy romaanissakin saksankielisellä nimellään Dorpat. Tartto ja muu Viro kuuluivat tuolloin Ruotsin valtakuntaan. Dorpatiin virtasi uusia vaikutteita suuresta maailmasta: tiede ja taide kukoistivat, ja vaikka oltiin Euroopan koillisessa periferiassa, olivat niin filosofian ja lääketieteen kuin myös teatterin ja pukeutumismuodin uudet eurooppalaiset virtaukset saapuneet Tarton professorien ja ylioppilaiden keskuuteen. Jopa kahvia juotiin jo joissain kõrtseissä. Tämä minun piti oikein tarkistaa, koska Suomen Turkuun kahvi saapui vasta 1700-luvulla - mutta totta tosiaan, Tartto, Tallinna ja Narva nauttivat kahvista jo ennen pohjoisempia periferioita.

Toisaalta elettiin kuitenkin synkkää aikaa. Dorpatin ympäristössä vallitsi nälänhätä. Kuoleman synkkä varjo vaani kaikkialla, ja muutenkin kirjan yleistunnelma oli melankolinen ja tumma. Romaanissa myös sataa lähes lakkaamatta.

Romaanin alkukielinen nimi viittaa mehiläisiin, jotka esiintyvät pariin otteeseen metaforina - ensin hyveiden metaforana muutaman juopuneen ylioppilaan filosofisessa väittelyssä, myöhemmin päähenkilön rakennellessa filosofisia argumenttejaan sekä lopulta maagisessa merkityksessään. Englanninkielisen käännöksen nimi taas viittaa pajukuninkaaseen, joka esiintyy tarinassa pahaenteisenä mytologisena hahmona, enteillen kuolemaa. Mieleen tulee väistämättä Goethen Erlkönig. Sekä mehiläisten että pajukuninkaan merkitys jää kuitenkin tarinallisesti epämääräiseksi. Ehkä ne vain luovat yliluonnollista tunnelmaa, lähentäen tarinaa hieman maagiseen realismiin.

Mehiläisten alussa ollaan 1600-luvun viimeisissä vuosissa. Leidenin yliopistossa opiskellut ja sieltä jonkin skandaalin myötä lähtemään joutunut Laurentius Hylas saapuu Tallinnan eli silloisen Revalin satamaan. Laurentiuksella on mukanaan kauluskaija nimeltä Clodia sekä melankoliansa, joka ilmenee mm. iljettävien hajujen ja makujen tuntemuksina. Laurentiuksen persoona pysyy varsin johdonmukaisena läpi koko kirjan: älykäs ja intellektuelli nuorimies, todennäköisesti parikymppinen; tummat hiukset ja silmät, kärsii sekä melankoliasta että fyysisestä kuumetaudista, pystyen näistä huolimatta jotakuinkin järkevästi ja henkevästi keskustelemaan tapaamiensa ihmisten kanssa.

Valitettavasti kauluskaija kuolee jo tarinan alussa, kun Revalin majatalossa on sille annettu jotain sopimatonta. Laurentius lähtee hevosvaunuilla kohti Dorpatia. Vähän ennen kaupunkia käy ilmi, että useat perättäiset sateiset kesät ovat aiheuttaneet kadon ja sen myötä nälänhädän. Nälkää näkevät virolaiset maalaiset vaeltavat kurjina ja kaiken menettäneinä Dorpatin kaupunginmuurien ulkopuolelle ja välillä sisäpuolellekin, kerjäten ja tehden hirmutekoja leivänkannikoista.

Laurentius pääsee kaikesta huolimatta Dorpatiin, ja siellä alkaa läpi tarinan kestävä haahuilu kirjan teemojen parissa. Varsinaista juonta ei näytä olevan, vaan Laurentius ajautuu tilanteesta toiseen, ja näistä tilanteista kehkeytyy jonkinlainen kuva paitsi ajasta ja paikasta, myös niistä syvemmistä teemoista, joista Friedenthal oletettavasti haluaa romaanissaan puhua.

Kirjan luvut eivät ole temaattisia, vaan seuraavat vuorokaudenaikoja. Niissä takaudutaan yhtenään muutamaa tuntia aiemmas, mikä on paitsi tarpeetonta, myös juonenkuljetuksen kannalta häiritsevää, aivan kuin kirjan tekemisessä olisi jäänyt väliin kunnollinen uudelleenkirjoitusvaihe. Herätään tai havahdutaan Laurentiuksen huoneessa ja lähdetään siitä liikkeelle, mutta pari kappaletta myöhemmin mennäänkin aikaan tuon hetken ja edellisen luvun lopun välissä, pluskvamperfektissä. Mitään varsinaista syytä tälle toistuvalle kerronnan muodolle ei ole, joten oletan sen johtuvan siitä, että kirjailija on kirjoittanut siinä järjestyksessä, kun asioita on tullut mieleensä, eikä ole tämän jälkeen järjestänyt kokonaisuutta kronologisesti.

Juonellinen epämääräisyys alkaa häiritä jo viimeistään Dorpatiin saapumisen jälkeen, kun lukija havaitsee päässeensä jo kirjan kolmanneksen yli eikä vieläkään ole päästy asiaan. Koska tarina alkaa? Mutta ei tässä kaikki. Takautumat Laurentiuksen vaiheisiin ennen kirjan alkua - ilmeisesti Leidenissa tai ehkä jo sitä ennen - ovat mielenkiintoisia ja mystisiä, mutta niissä ei koskaan päästä kunnolla eteenpäin. Arvoitukset eivät ratkea eikä tarina sulkeudu.

Tästä huolimatta Mehiläiset on romaanina arvokas. Epämääräistä juonta seuraa epämääräinen loppuratkaisu, joka viittaa Arkadiaan, Elysioniin ja kuolemanjälkeiseen kokemukseen. Se antaa ymmärtää, että Laurentiuksen jatkuva itseaiheutettu nälän näkeminen, heikentyminen ja kuumetauti johtavat lopulta kuolemaan. Tai sitten ei. Loppukohtaus voi yhtä hyvin olla myös unennäköä, nähdäänhän tarinassa unia ja näkyjä runsaasti jo tätä ennen. Ne voivat olla tai olla olematta Friedenthalin omia unennäköjä, koska ilmeisiä juonellisia merkityksiä niille ei tarinan edetessä anneta.

Ajankuva tietystä historiallisesta vaiheesta Tarton historiassa lienee yksi aihe, johon Friedenthal on panostanut, ja joka on siksi ehkä ollut kirjailijalle tärkeämpi kuin hänen fiktiivinen päähenkilönsä tai tämän kokemat seikkailut. Useat kirjassa mainitut professorit ovat historiallisia henkilöitä. Näiden lisäksi Laurentius kohtaa muutamia kanssaopiskelijoita ja satunnaisia muita henkilöitä asuttamassaan todellisuudessa. Hänen vuokraamassaan asunnossa vierailee luonaan mystinen nuori neito Clodia, jolla on sama nimi kuin edesmenneellä papukaijalla, ja joka voi myös liittyä tai olla liittymättä Laurentiuksen nuoruuden traumaan, jossa hän tuli vahingossa osoittaneeksi noidan, todistaneeksi tämän mestauksen ja kantaa siksi ymmärrettävää syyllisyydentunnetta. Laurentius kokee olevansa kirottu, aiheuttavansa ihmisille vahinkoa tahtomattaan pahan silmän kautta. Tätä menneisyyttä hän myös pakenee Dorpatiin.

Sekä tieteellinen tieto että noituus näyttäytyvät tarinassa epäilyttävässä valossa. Friedenthal herkuttelee aikakauden tieteellisten käsitysten vajavaisuuksilla - useat henkilöt ovat omaan aikaansa nähden edistyneitä ja oppineita, mutta silti heillä on nykypäivän näkökulmasta kummallisia ja hullunkurisia käsityksiä vaikkapa lääketieteestä tai sielun ongelmien alkuperistä. Toisaalta myös intuitio, taikuus ja noituus saavat saman vastaanoton: ihmiset painiskelevat taikauskon sanelemien kummallisten käsitysten parissa, syyttömiä syytetään noituudesta ja mestataan taikauskon vuoksi. Tiede, taide ja taikuus limittyvät erottamattomasti toisiinsa - ja myös uskonnon ja antiikin myytteihin.

Pitkin tarinaa Laurentius miettii, kuka Clodia oikein on, saamatta lopullista vastausta, eikä sitä vastausta piikatyttökään suostu antamaan. Talossa on tapahtunut jotain traagista ja skandalöösiä, ja outoja asioita tapahtuu myös Laurentiuksen ympärillä, mutta mitään varsinaista selitystä näille ei saada, ei edes metsänneidoista ja keijuista, vaikka sellaisiakin loppunäyssä liihottelee näyttämölle. Laurentius näkee Clodian tosin myös lihaa ja verta olevana Dorpatin vanhankaupungin kadulla - vähän kuin samannäköinen neito, joka astui asunnostaan Wernerin kahvilan terassin kautta, kun olimme siellä puolisoni kanssa ensi kertaa. Ja lopussa Laurentius löytää molemmat Clodiat - sekä hurmaavan naisen että kadotetun kauluskaijansa.

Clodian lisäksi tekee mieli kysyä, keitä ovat tarinan virolaiset hahmot: Ugandin mies, joka kuolee ja herää taas henkiin; ja nuori nainen, joka elää ja kuitenkin kuolee.

Historialliset yksityiskohdat tuntuivat olevan Friedenthalilla hyvin hallussa, joten asiavirheitä piti yrittää etsiä biologian puolelta. Kauluskaijan naarailla ei ole punaista kaulanauhaa, vaan ne ovat kokonaan vihreitä - eivätkä naaraat yleensä myöskään laula, mutta ei Friedenthal niin väitäkään. Yhdessä kohtauksessa hämähäkkiä nimitetään hyönteiseksi, mitä se toki ei ole. Emajoen satakielet ovat päässeet maininnaksi tarinaan, mutta koska tarinassa ollaan jo marraskuussa ja alituisesti sataa, on epätodennäköistä, että minkäänlaiset laululinnut olisivat enää olleet äänessä. Toisaalta, ei niin tarinassa väitetäkään, vaan viitataan todennäköisesti kesäaikaan.

*   *   *

Kävimme jälleen Ramsinniemellä, jonka eräästä rauhallisesta rannasta nykyisin erityisesti pidämme. Tähän aikaan vuodesta siellä on lintumaailmassa aika hiljaista, mutta muuten luonto on toki kaunista. Kivikon lätäköllä on viime aikoina hengaillut toistasataa valkoposkihanhea. Niiden viehättävä ulkonäkö ja haukahteleva kaakatus parantavat aina mielialoja. Merimetsokin näyttäytyi taas uudelleen, joten ilmeisesti se löytää jotain syötävää noista pikku lampareista.

Tänään olimme päivän Kirkkonummella. Söimme jälleen maailman parhaat hampurilaiset Eestinkylän Firefishissä ja teimme seudun pelloilla pidemmän kävelyn koiran kanssa kuin koskaan aiemmin, niin että vasta palatessamme havaitsimme, kuinka kauas viljavainioiden ja kukkapeltojen taa olimme vaeltaneet. Pelloilla oli suuria parvia kurkia, jotka töräyttelivät trumpettejaan tuoden muinaisen alkuaron tunnelmaa. Tiklejä ja hemppoja pyöri parvina siemenöivissä ohdakkeissa.

Kävimme myös Störsvikin luonnonsuojelualueella, joka oli meille uusi paikka. Kolavikenin rannoilla oli uskomattoman hieno ikivanhojen tervaleppien lehto, jonka halki vievä polku kohoaa sitten tunnelmalliselle näköalavuorelle, graniittisen vakaalle, joka katselee siniselle lahdelle. Paras kallioilta näkemäni lintu oli lahden yli lentänyt kalasääksi, varmaankin jo syysmuutollaan.