Mehiläishaukkoja ja leopardeja

Sunnuntaina aamukuudelta tunsin itseni siinä määrin taudistani toipuneeksi, että suuntasin hollantilais-pakistanilaisen lintuharrastajapariskunnan kanssa Shahdaran laaksoon, jossa kävin myös maaliskuussa. Teimme jälleen pitkän pysähdyksen Bajranin maatilan kohdalla oleville pensaikkomaille, joiden halki kulkee tunnelmallinen puro ja risteilee polkuja.

Varis- ja haukkakäet huutelevat nyt kaikkialla, turkoosisepät rullaavat monotonista tururu-ääntään. Pikkumehiläissyöjät ja mustadrongot väijyvät isoja hyönteisiä pensaiden latvoissa ja puissa. Mustafrankoliini päästeli kauaskantoista soidinhuutoaan lohkareella seisoen. Äänessä oli paljon pensassavannin tunnuslajeja: savu- ja sinipriinioita, nokitaskuja, purppuramedestäjiä. Pensastimalit järjestivät jengikahakan polulla puron ääressä.

Shahdaran kylässä vesipuhveleita paimentanut poika tiedusteli minulta, mistä olimme. Kun sanoin Suomesta, hän sanoi "ahaa, Lontoosta". Hän tiedusteli sukulaisuussuhteitamme, ja kuultuaan, ettemme ole naimisissa tai sukua, joskin nuo toiset kaksi ovat naimisissa, hän päätti, että olen siis aviomiehen veli.

Taivaalla oli ilmeisesti hyvät nousevat ilmavirtaukset, sillä siellä kaarteli parikymmentä isoa petolintua. Ennen niiden lipumista harjunharjan taa, ehdin määrittää kaksi varmuudella idänmehiläishaukoiksi, yhden haarahaukaksi ja yhden arovarpushaukaksi. Loppujen joukosta suurin osa lienee ollut idänmehiläishaukkoja. Vähän myöhemmin näimme myös jotain jyrsijää saaliinaan kantavan valkosilmähaukan, joka on paikallinen laji, sekä kirkkaassa päivänvalossa hätääntyneiden bulbuleiden ahdistelemana puunlatvassa istuneen raitavarpuspöllön. Molemmat täällä säännöllisimmin havaittavista pöllölajeista - brahmanpöllö ja raitavarpuspöllö - näyttäytyvät usein avoimesti päivänvalossa.

Illansuussa menin vielä Margallakukkuloiden polulle viisi, joka on Margallan luontopoluista yleensä paras, koska siellä on eniten vesilähteitä. Ne vetävät lintuja puoleensa - valitettavasti myös ihmisiä. Mutta olen havainnut, että polulla numero viisi retkeilijöiden ylitarjontaa voi välttää sillä, että luontopolun asemesta seuraakin kuivunutta puronuomaa, joka kulkee viidakossa luontopolun kanssa rinnakkain mutta erillään. Kuiva puronuoma on samalla villinisäkkäiden valtaväylä - sitä käyttävät niin villisiat, muntjakit kuin šakaalit ja leoparditkin. Muntjakkeja olikin tuona iltana paljon äänessä, karjahdellen pöpeliköissä kuuluvasti muttei koskaan näyttäytyen. Ei ihme, että tätä pientä hirvieläintä kutsutaan englanniksi haukkupeuraksi.

Puronuoman puissa parveili paljon Margallan tyyppilajeja: töyhtö- ja mustabulbuleita, aasianrillejä, himalajansieppokerttuja, tamariskipyrstötiaisia, metsä- ja punakylkitimaleita. Harakkataskut lauloivat kaikkialla, illansuussa huiluaan luritteli myös harmaasiipirastas. Muutolla olevia punavarpusparvia on edelleen kaikkialla, missä on marjovia puita ja pensaita. Harvinaisin tällä kertaa löytämäni lintu oli himalajanharmaasieppo - ruskea, punapyrstöinen sieppo, joka pesii Gilgit-Baltistanissa ja on Islamabadin alueella vain harvinainen läpimuuttaja.

Eidiä juhlitaan muun muassa siten, että jokaiselle pyhäpäivälle on hankittava upouusi vaatekerta, ja sitten lähdetään ulos ottamaan selfieitä ja ryhmäkuvia kaikenlaisissa cooleissa paikoissa, kuten ostareilla, kalliiden autojen edessä - mutta myös luonnonsuojelualueella. Niinpä Margallakukkuloillakaan ei voinut välttyä pyhäpukeissaan kulkevilta teiniporukoilta, jotka halusivat ottaa valokuvia ja esittää englanniksi vakiokysymyksiä. Mistä kaukaa? Saksastako? Miten saa viisumin, opiskelupaikan tai työpaikan? Naimisissako? Kuinka monta lasta? Ja sitten, kun on hyvästellyt heidät ja kääntynyt omalle tielleen, he huudahtelevat perään "I love you" ja kikattavat ankarasti, kadoten kiireesti pensaikkoon. Myös vanhemmat partasedät esittävät samat kysymyssarjat, olettavat saksalaiseksi, mutta harvemmin julistavat rakkautta.

Palasin vitospolulta kolmospolulle kulkevaa yhdyspolkua, koska viime kerralla tapaamani mies oli täällä hiljattain nähnyt leopardin. Minulle kissapeto ei vieläkään näyttäytynyt. No, useimmat kulkevat polkuja vuosien ajan eivätkä koskaan näe sitä. Leopardi onkin yleensä viimeinen jäljellä oleva suurpeto laajoilla alueilla juuri siksi, että se onnistuu elämään elämäänsä salamyhkäisesti ja ihmisiä viimeiseen saakka vältellen.

Paratiisimonarkkeja ja kuhankeittäjiä

Kaksi seuraavaa viikkoa ovat vierähtäneet kiivaasti eteenpäin ryskyen Islamabadissa sitten tänne paluuni Suomeen, Indonesiaan ja Qatariin suuntautuneilta lomaviikoilta. Väliin mahtui ortodoksisten kirkkojen pääsiäinen. Perjantaina alkoi eid al-fitr, islaminuskoisten vuoden isoin juhla, joka päättää paastokuukausi ramadanin. Minunkin ovelleni on tuotu eid-kakkuja ja some on toivotuksia täynnä.

Huhtikuussa Pakistaniin on joka tapauksessa tullut suvi suloinen, mikä ikävä kyllä on tarkoittanut myös sitä, että ilmastoinnit säädetään täysille. Jostain syystä Aasian lämpimissä osissa ei ymmärretä lainkaan, että ilmastointia voisi käyttää myös miedommissa asennoissa kuin jäätävä täyspuhallus, mielellään vielä suunnattuna kurkkuun ja rintakehään. Kotonani en tunne vieläkään tarvitsevani moista kylmennystä, mutta toimiston ja työpaikan kulkuneuvojen ilmastoinnit tuottivat minulle jo viikko paluuni jälkeen flunssan ja keuhkoputkentulehduksen, joista olen nyt ollut toipilaana jo neljä päivää. Se on turhauttavaa etenkin kun täällä eletään loma- tai etätyöpäiviä ja minulla olisi muuten ollut mahdollisuus vääntäytyä näreeseen lintuja katsomaan.

En ole koskaan ymmärtänyt, miten paikalliset selviävät tästä hengissä. Thaimaassa olin kerran 23 vuotta sitten vähällä kuolla hypotermiaan, kun erehdyin ottamaan pitkänmatkanbussissa ykkösluokan ymmärtämättä, että korkeampi hinta merkitsi enemmän luksusta - joka taas tulkittiin kylmyydeksi. Jääkylmä puhallus kaikista suunnista suoraan kohti ja lisäksi koko ajan joku daami tuputtamassa jäämurskalla täytettyä vesilasia. Edes toppatakilla varustettuna siitä ei voinut selvitä sairastumatta. Siitä lähtien olen aina Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa ottanut tavallisen rahvaan luokan, jos olen julkisilla kulkuneuvoilla kulkenut. Niitäkin ilmastoidaan usein aivan liian rajusti.

Ennen sairastumistani ehdin sentään viime viikonloppuna luontoon, sekä Rawaljärven rannoille että Margallakukkuloille. Lauantaina aloitin eläköityneen majurin kanssa paikasta, jossa en ollut vielä käynyt, vaikka olin ohi ajanut monta kertaa: Jinnantien kosteikoksi (Jinnah Road Marsh) ristitystä pienestä kanavanvarresta, jonka ympärillä on maataloja, viljelyksiä ja pusikoita. Pian liittyi seuraan loputkin vakiolintuväestä: hollannitar, amerikkalainen, pakistanilainen valokuvaajatar. (Ranskalainen ryönää paraikaa Kongoa, joten oli joukosta poissa.) Mitään veret seisauttavaa ei löytynyt, mutta mulperipuut olivat kylläkin täynnä muutolla olevia punavarpusia ja lisäksi totesimme uuden kesälinnun, tarhavarpusen, saapuneen. Pari oli jo katsastamassa pesäkoloa, nokat mustina. Paikalla oli myös pari brahmanpöllöä pesäkelollaan.

Jinnantien kosteikosta jatkoimme vähän matkan päähän Kinarapuiston itäpään suufilaiselle pyhäkölle, jonka edustan laguuneilla on usein kahlaajia. Nyt siellä oli sen verran kalastajia, että linnut olivat vähissä, mutta yöhaikara sieltä kumminkin löytyi. Nekin ovat vasta maalis-huhtikuun mittaan palanneet maisemiin - talvella niitä ei juuri näe. Keltavästäräkin valkopäistä alalajia oli tällä kertaa rannoilla parvina tavanomaisempien lajien seurana. Riisikirviset ovat vallanneet reviirejä ryhtyen paikallisiksi. Talvehtivista kirvisistä on jäljellä enää yksittäisiä himalajankirvisiä.

Järven itäpään tähystyspaikoissa kävi ilmi, että lokit ovat kaikonneet järveltä kesälaitumilleen jonnekin pohjoiseen, oletettavasti Keski-Aasian arojärville. Tilalle on tullut harvakseltaan valkoposkitiiroja. Samoin tavalliset merimetsot ovat kadonneet. Paikallisen (kummallisesti suomeksi nimetyn) jaavanmerimetson satapäiset parvet kalastelevat järvellä yhä. Palearktisten kahlaajien määrä on vähentynyt, mutta rannoilla kahlailee yhä kohtuurunsaasti vikloja ja lapinsirrejä. Pitkäjalkojen ja pronssi-iibisten määrä oli lisääntynyt.

Yllättävää oli, että sorsia ja nokikanoja oli yhä järven itäpohjukassa kohtuullisen edustava kelluva lautta, varsinkin lapasorsaa ja harmaasorsaa, mutta myös haapanoita. Ilmeisesti näiden sorsien pohjoiset pesimäseudut Siperiassa ovat vielä jään ja lumen peitossa, joten niiden ei kannata kiirehtiä pohjoiseen liian aikaisin.

Sunnuntaina suuntasin taas suosikkiluontopolulleni, Margallakukkuloiden polulle numero viisi. Kaupungilla liikkuessani minulle ei koskaan tule spontaaneja uusia ystävyyksiä, mutta kukkuloiden luontopoluilla saan uusia ystäviä melkein joka kerta, kun sinne menen. Silloinkin, kun haluaisin taivaltaa yksin ja puhumatta. No, en valita. Puolisoni selittää ilmiötä sillä, että metsässä ollessani olen siellä, missä haluan olla, rakkaan luontoni ja lintujeni ympäröimänä, ja tästä syystä aurani hehkuu ja vetää puoleensa valoa ja tarkoitusta etsiviä.

Tällä kertaa tapasin harvinaisia käärmeenpääkaloja vuorilähteistä etsivän nuorenmiehen, joka oikeassa elämässään on nälkäpalkalla töissä isoja rahoja tahkoavassa sijoitusfirmassa, mutta hänen todellinen intohimonsa näytti kohdistuvan kaloihin. Hän tunsi vuoripurojen harvinaisimmatkin kalat. Oli tarjonnut löytämäänsä uutta lajia Abbottabadin yliopiston professorille, joka kuitenkin vähätteli löytöä - todennäköisesti siksi, ettei oikeasti tiennyt kaloista puoliakaan niin paljon kuin opiskelija-asemassa oleva amatööri. Lisäksi kohtasimme myöhemmin filosofisen keski-iän kynnyksellä olevan, arkeologiaa ja fossiileja harrastavan älykkömiehen, joka oli ahminut länsimaisten ateistien teoksia, mutta tuntui silti itse uskovan Jumalaan, joskaan ei siinä naiivissa muodossa, jossa taikauskoinen paikallisväestö Jumalan ottaa.

Joenuoma oli kuiva, mutta sitä seuraamalla saattoi välttää suuret sunnuntaivaeltajain joukot, eli nähdä enemmän lintuja ja elätellä toivoa leopardin tai muntjakin näkemisestä. Paratiisimonarkit olivat palanneet ja näimme normaaliväristen lisäksi myös useita valkeita uroksia pitkine pyrstöjouhineen. Sirppitimali huuteli ja harakkarastaat lauloivat joka puolella. Ylemmällä lähteellä oli sentään vettä, joten siellä oli keskittymä juomaan ja kylpemään saapuneita lintuja, mm. tulirintatimaleja ja pikkusieppoja. Useampia teräsfasaanejakin tuli taas vastaan, kuten tällä polulla melkein aina.

Palattuamme kolmistamme hämärän lankeamisen aikaan luontopolulta kaupunkiin johtavalle tielle, päätimme kävellä F-6-sektorin Kohsar Marketille, jossa on aina ravintoloita auki, vaikka ulkomaalaisten suosimana paikkana se onkin hintavampi kuin muut. Se oli kuitenkin meitä selvästi lähimpänä. Jatkoimme keskustelua japanilaisravintolassa.

Sairastuttuani olen joutunut tyytymään pihalintuihin. Onneksi niiden määrä ja monimuotoisuus ovat kevään edetessä nousseet niin, että päivittäinen lajimäärä nyt ylittää joka päivä kahdenkymmenen. Harakkarastaat ja purppuramedestäjät laulavat lakkaamatta. Uusina pihalintuina ovat kesän myötä ilmaantuneet kirkkaankeltaiset intiankuhankeittäjät huiluäänineen sekä jo parin päivän ajan pihatiheiköissä lauleskellut viitakerttunen. Kuhankeittäjät jäänevät maisemiin koko kesäksi, kun taas kerttunen lienee pohjoiseen matkalla oleva läpimuuttaja. Suomeenhan kuhankeittäjä, viitakerttunen ja punavarpunen ilmaantuvat yleensä muuttolinnuista viimeisinä, vasta kesäkuun alussa.

Jakarandat kukkivat ja osa ympäröivien tonttien puista hedelmöi, joten puiden latvoissa on aika ajoin suorastaan parvina kilkku- ja turkoosiseppiä sekä kauluskaijoja. Ihmeen hyvin nämä vihreät väriläiskät maastoutuvat yhtäläisen heleänvihreiksi muuttuneisiin lehvästöihin.

Vastapäiseen taloon on muuttanut suomalainen tyttö ranskalaisen valokuvaajamiehensä kera. Tyttö kutsui minut heti hengailemaan terassilleen, jossa juotiin paastoaikaankin olutta, koska se on näkösuojassa naapuritaloista ja vuokraisäntä on ilmeisen liberaali. Ovat lisäksi šakinpelaajia kumpikin, osallistuneet turnauksiinkin edellisessä asuinmaassaan Kirgisistanissa. Täytyy parannuttuani naapuroida heillä uudemmankin kerran.

Matkailua ramadanin ja pääsiäisen aikaan

Edellisestä blogikirjoituksesta kulunut kuukausi oli elämässäni vaiherikas. Siksi kai jäänyt kirjoittamatta.

Maaliskuun puolella, ennen ramadanin alkua, kävin viikonloppuretkellä Shahdaran laaksossa. Sinne vievä tie sivuaa Qaid-e Azam -yliopiston kampusta ja ydinfysiikan tutkimuslaitosta, mutta pian näiden välillä avautuu tien vasemmalla puolella laaja pensassavanni, joka osoittautui linnustollisesti rikkaaksi. Siellä risteilee myös polkuja, joita pitkin pääsee kävellen aina Shahdaraan saakka. Alkupäässä ovat Bajranin maatilat ja Siddiq-e Akbarin moskeija. Kylässä asui hyviä ihmisiä, jotka kohtelivat eläimiä hyvin. Mukaan lukien hiuksensa pitkiksi kasvattaneita suufilaisia totuuden etsijöitä.

Maaliskuun lopulla variskäet alkoivat jo huudella pitkin seutua, tuoden luonteenomaisen kuueu-huutonsa kesäiseksi muuttuvaan äänimaisemaan. Myös drongot ovat palailleet. Maaliskuun lopun retkillä Rawaljärven ympäristöön niitä alkoi jo näkyä tähystyspaikoissaan ja nyt huhtikuun puolella ne ovat päivittäin läsnä myös puutarhassani. Avomailla elävä mustadrongo saapui ensin, Margallakukkuloiden metsien tuhkadrongo vasta huhtikuun puolella. Samalla ovat alkaneet haukkakäet huutaa maanista huutoaan Margallan metsissä. Myös paratiisimonarkit ovat palanneet, punavarpusten läpimuutto saavuttamassa huippuaan.

Muslimien paastokuukauden ramadanin vasta alettua matkustin Suomeen, joka oli valmistautumassa vaaleihin ja liittymässä Natoon. Puolisoni oli päättänyt tänä ramadanina paastota, mikä aiheutti vaisuutta varsinkin päiväsajan ajanviettoon. Hänen ratkaisunsa on ollut lähinnä se, että nukkuu päivin, elää öin. Hän oli aiemmin tehnyt minulle listan trooppisista saarista, joilla haluaa käydä kanssani, joten olin valmistautunut menemään hänen kanssaan listalla olevalle Balille, mutta ramadan ja perisuomalainen talvimasennus saivat hänet jäämään kotiin, joten menin sitten itsekseni. Viimeinen niitti oli se, että kun olin saapunut Suomeen, maa peittyi heti oitis lumeen.

*   *   *

Suomi liittyi 4. huhtikuuta viimein virallisesti Natoon. Se tuntuu nyt jo hieman epätodelliselta, koska koko aikuisikäni olen ponnistellut tuon päämäärän eteen ja tämä blogikin on uhrannut asialle vuosien varrella palstametreittäin perusteita. Nyt kun tavoite viimein on saavutettu, tuntuu kuin voisin lopettaa blogini kokonaan. Onhan yleinen keskustelukin Suomessa viime vuodesta alkaen muuttunut tyystin toiseksi kuin mitä se oli aloittaessani blogikirjoittelun kauan kauan sitten.

Kirjoitin toisaalle suomalaisille osoitetun toivelistan Nato-aikaan: 

Pyytämättä esitän Natoon päässeelle Suomen kansalle seuraavat toiveet:

• On syytä olla ylpeä saavutuksesta, mutta myös kiitollinen liittolaisille, jotka halusivat meidät joukkoomme.

• Kuunnelkaa vähän enemmän niitä, jotka olivat oikeassa Venäjän suhteen jo viimeiset vuosikymmenet, ja vähän vähemmän niitä, jotka olivat vuosikymmeniä ynseitä ja ylimielisiä, mutta sitten yhtäkkiä (ainakin näennäisesti) käänsivät takkinsa, koska ei ole kiva jäädä häviäjien puolelle. 

• Tutustukaa ja ottakaa selvää siitä, miten monimuotoinen joukko maita ja kansoja erilaisine historioineen liittokuntaamme kuuluu. Maita, jotka ovat olleet siellä paljon kauemmin kuin Suomi. Älkää olettako, että vastedes kaikkien pitää tehdä kaikki Suomen tavalla. 

• Tukekaa Ruotsin jäsenyysprosessia varauksetta, koska se on Suomen etu.

• Välttäkää henkselien paukuttelua ja ylimielisyyttä niitä maita kohtaan, jotka haluaisivat liittolaisiksemme, mutteivät vielä eri syistä kykene tai tule hyväksytyiksi.

• Jatkakaa tukea Ukrainalle. Se ei ole ollut välineellistä taktikointia Natoon pääsemiseksi, vaan asia, joka yhä Nato-Suomellekin muodostaa eksistentiaalisen turvallisuuskysymyksen. Suomi ei ole turvassa mikäli Ukraina kaatuu.

• Venäjään voidaan nyt alkaa suhtautua realistisesti sellaisena kuin se on. Natossa meillä on parempi selkänoja myös jonain tulevaisuuden päivänä luoda Venäjään normaalimmat suhteet. Tiedättehän, sellaiset, jollaisia itsenäisten valtioiden väliset suhteet yleensä ovat.

• Puhdistakaa lopulta valtion sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta vastaavat elimet ja niihin linkittyvät tahot (kuten hovihankkijat) tiltuista ja hämäräheikeistä. Kyse on paitsi reaali-integriteetistä, myös uskottavuudestamme liittolaisina.

• Älkää miehittäkö Suomen Nato-virkoja Natoa viime vuosiin saakka vastustaneilla politrukeilla, näiden avustajilla tai kotimaan viroista syrjäytyneillä geriatrisilla tapauksilla. Ks. ed. kohta.

• Sisäistäkää se, että Natossa on myös maita, joille Venäjä ei ole ensimmäinen prioriteetti. Jotkin näistä varsin suuria. Nato-maissa myös valta vaihtuu yhtenään vaaleissa, joten tänään samanmielinen ei ole sitä välttämättä aina eikä myöskään tänään erimielinen.

• Älkää alasajako mitään osaa maanpuolustuksestamme siksi, että "kyllähän se Nato sitten hoitaa". Suomi on vastedeskin rajamaa.

• Yhdistäkää Suomen strateginen infra Kiirunan kautta Narvikiin, ei Pietariin ja Muurmanniin. Oulusta tulee keskeinen solmukohta.

• Nato-tukikohta tai pari Suomessa olisivat todella hyvä asia ja elvyttäisivät koillisen ja idän taantuvia maakuntia.

*   *   *

Sitten lähdinkin Suomesta Qatar Airwaysin yhteydellä kuumankostealle trooppiselle saarelle Balille, jonne saavuin maaliskuun viimeisiksi päiviksi. Otin tällä kertaa majapaikan Ubudista, jossa ollaan hieman ylempänä ylängöllä kuin Denpasarissa, joten ilmasto on miellyttävämpi. Asuin jälleen perinteisessä balilaismajatalossa, jonka terassilla saatoin nauttia aamiaistani ja siemailla mangomehua samalla, kun laskin yli 30 lintulajia ympärillä olevasta vehreästä viidakosta ja riisipellolta. Siellä oli mm. muutolla olevia kahlaajia - liroja, punajalkavikloja, suippopyrstökurppia - ja jaavankalastaja huusi ja mekasti. Kultapääherttuja, sundanpriinioita ja tuhkaräätäleitä lauloi riisipellon laidoilla. Kolmilajiset parvet manikkeja (mustakaula-, suomu- ja valkohuppumanikkeja) hyöri siemensyönnissä.

Taannoin vieraillessani Floresin saarella tulin tuntemaan kokonaisen vuosikurssin verran sikäläisen matkailualan oppilaitoksen opiskelijoita, jotka kaikki - opettajaansa myöten - ovat sittemmin olleet somekavereitani. Yksi heistä oli nykyisin töissä Balilla, joten tapasin hänet ja kävimme Ubudin kaupungissa sekä apinoiden pyhässä metsässä. Kyseiset apinat ovat Indonesiassa erittäin yleisiä ja laajalle levinneitä pitkähäntämakakeja.

Satuin yhteyteen entuudestaan tuntemani itäjaavalaisen lintumiehen kanssa, joka sanoi tulevansa seuraavana päivänä Balille ja ehdotti, että matkustaisimme ensin Pohjois-Sulawesille ja sitten pariksi päiväksi Itä-Jaavalle miehen omalle kotiseudulle, ennen kuin palaisin Balille, sieltä Qatariin ja sieltä Pakistaniin. Niin tehtiin.

*   *   *

Lensimme aamuvarhain Denpasarista Makassariin ja jatkolennolla Makassarista pohjoisimman Sulawesin keskukseen Manadoon. Manadossa paikalliskontaktit olivat vastassa ja veivät meidät pitkää polveilevaa vuoristotietä viidakoiden halki Tangkokon kansallispuistoon, jonka laidalla majoituimme. Tangkokon alankosademetsät kuhisivat lintuja - myös niitä lajeja, jotka ovat kadonneet suurimmaksi osaksi Jaavalta ja sittemmin myös Balilta jaavalaisten poskettoman häkkilintuvillityksen vuoksi. Ympärillä olevilla kukkuloilla näkee Pohjois-Sulawesin molempia sarvinokkalajeja, kaikkia kolmea kotkaa (rosvokotka, sulawesinharjakotka, sulawesinjalokotka) ja lukemattomia muita lajeja, joista hyvin monet minulle kokonaan uusia, koska en ollut aiemmin vieraillut Sulawesillä.

Eräitä alueen näkyvimmistä lajeista oli paksunokkakottarainen, jonka taajat parvet hyörivät hedelmöivissä ja kukkivissa puissa yhtenään. Komea käkilintu sulawesinmalkoha oli yleinen. Näin myös kolme valtavaa jättikäkeä, jotka näyttävät lennossa lähinnä sarvinokilta. Korulurien ja sulawesinriippukaijojen parvet vierailivat hedelmöivissä viikunoissa. Joka puolella polkujen varsilla kuljeskeli ja mekasteli viiksi- ja itkuluhtakanoja. Endeeminen sulawesinsuokana tuli välittömästi raamit kaulassa esiin, kun ääntä soitettiin nauhalta. Itäjaavalaisen lintumiehen erikoisuus ovat kuningaskalastajat, ja niitä näimmekin Sulawesillä kahdeksan eri lajia ja koko matkalla yksitoista.

Pohjois-Sulawesi on enemmistöltään kristittyä aluetta. Kaikki kylät oli koristeltu purppuranauhoin pääsiäisen odotuksessa ja kirkot raikasivat iltaisin hallelujaa. Elämänmeno oli letkeää, väestö pyöreäkasvoisempaa kuin aiemmin käymilläni saarilla. Sulawesin vuoret ovat suurimmaksi osaksi tulivuoria ja hiekkarannatkin olivat väriltään tummanharmaita tai melkein mustia, koska hiekka on hienojakoista vulkaanista santaa.

Sulawesillä tuntui näkyvän metsissä myös nisäkkäitä enemmän kuin tiheämmin asutuilla saarilla: oli saaren endeemisiä mustia makakeja sekä suuria karhukuskuksia, jättiläisoravia, kääpiöpuhveleita ja hirvisikoja.

Neljännen päivän Sulawesillä vietimme Tomohonin pikkukaupungin ja Mahawuvuoren maisemissa. Tulivuoren huipulta vähän ennen kraatteria löytyy esimerkiksi sulawesinpunamesikko, vähän alempaa rinteiltä sulawesinpitta, sulawesinpikkutikka, filippiinienviitasieppo, kaksi rillilajia ja paljon muuta. Keisari- ja hedelmäkyyhkyt huhuilivat latvuksissa.

*   *   *

Manadossa meillä oli aikaa illalliseen ja aamulla lintukierrokseen kaupungin laitamilla ennen kuin lensimme Itä-Jaavan Surabayaan ja ajoimme sieltä suoraan Wonorejon mangroverämeille. Siellä oli runsaasti rusokaulasirrejä ja jaavantyllejä, pienempiä määriä monia muita kahlaajia. Paljon samaa faunaa kuin olen nähnyt muutamalla aiemmalla käynnilläni Jakartan lähellä oleville Muara Angken mangroverämeille. Illaksi ajoimme Malangiin, kontaktini kotikaupunkiin, jossa majoituin balilaistyylisessä majatalossa. Malang on kaunis ja ilmastoltaan miellyttävä ylämaakaupunki, jossa hollantilaiset pitivät "kukkula-asemaa". Yhä paljon siirtomaa-arkkitehtuuria. 

Seuraavana päivänä olimme koko päivän Itä-Jaavan ylämailla ja vuorilla Arjunavuoren ja viereisen Welirangin rinteillä, johon levittäytyy kansallissankarin, kommunistien surmaaman Raden Soerjon mukaan nimetty kansallispuisto. Nämä metsät olivat hyvin lintuisia, mikä oli erityisen ilahduttavaa Jaavan olosuhteissa, jossa kaikenlaisiin lintuihin - varsinkin vähänkin värikkäisiin tai kauniisti laulaviin - kohdistuu kohtuuton häkityspaine. Jaavalaiseen kulttuuriin kuuluva häkkilintuperinne on nykyisillä ihmismäärillä ja -tiheyksillä täysin kestämätön paikalliselle metsälinnustolle. Ennen erittäin yleiset lajit, kuten mainat, rillit ja harakkataskut, ovat miltei tyystin kadonneet ja selviävät vain tiukasti suojelluilla alueilla. Puhumattakaan papukaijoista ja viherharakoista.

Täälläkin näimme jonkin verran nisäkkäitä: mustia ja kultaisia langureja, pitkähäntämakakeja, jätti- ja palmuoravia, tupaita eli puupäästäisiä.

Retkeilymme Soerjon suojelualueella huipentui illansuussa, kun hämärä oli jo lankeamassa ja olimme tekemässä lähtöä. Lähtöä tehtäessä ilmaantuu aina jotain, koska luonto siten haluaa osoittaa suosiollisuutensa hyviä tyyppejä kohtaan. Tällä kertaa lähtöä tehtäessä ilmaantui ensin lähipuuhun istumaan jaavanjalokotka. Sitten metsästä pomppi esiin jaavanpitta, joka killisteli meitä täysin avoimella kahvilan pihalla. Kolmanneksi tuli esiin köynnöstimali, jonka ääntä kyllä kuulee usein, mutta jota hyvin harvoin pääsee näkemään. Harvinaiseksi käynyt sundanrilli pyöri puissa yksikseen - yleensä rillit ovat parvilintuja, trooppisten metsien lintuaaltojen ydinlajistoa. Lopulta vielä uurresarvinokka suoritti näyttävän ylilennon.

Viimeisenä Jaavan-päivänä ehdin vielä käydä Malangin ja Surabayan välissä sijaitsevissa Purwodadin kasvitieteellisissä puutarhoissa, joissa kaunis rubiinikurkkuinen sundanbulbuli oli vielä yleinen, mutta muu laululinnusto näytti kadonneen häkkilintukaupan syövereihin. Tosin jaavan- ja sinikorvakalastajia oli yhä puronvarsilla ja eräässä puussa piti vartiota komea jalokotka. Surabayasta lensin takaisin Balille, kuten olen tehnyt joskus aiemminkin.

*   *   *

Balilta minulla oli seuraavana yönä lento Dohaan, jonne saavuin varhain sikäläisenä aamuna ja majoituin yllättävän edulliseen hyvään hotelliin Suq Waqifiin, kulta- ja jalokivibasaarien kupeeseen. Sieltä oli mukava kävelymatka vanhaankaupunkiin monine ravintoloineen ja kahviloineen. Kaikki tosin oli päiväsaikaan ramadanin vuoksi suljettuna ja elämä riehaantui vasta iftarin jälkeen auringon laskettua.

Vietin Qatarissa kolme päivää ja kaksi yötä ja tapasin siellä toisenkin floresilaisista nuorista, joka on tätä nykyä töissä turkkilaisomisteisessa hotellissa Qatarissa. Kävimme vanhassakaupungissa, uuden keskustan pilvenpiirtäjäalueella ja kauppakeskuksissa. Pääsiäissunnuntaiksi vuokrasin auton, jotta näkisin lintuja myös Qatarissa ja jotta ystäväni pääsisi näkemään, mitä Qatarissa on pääkaupungin kimalluksen ulkopuolella. 

Kävimme al-Khorin mangroverämeillä ja ranta-aavikoilla. Aurinko paahtoi taivaalta armottomana, mutta muuten huhtikuun alku on Arabian niemimaalla vielä ihan inhimillistä aikaa. Kahlaajia oli lietteillä runsain mitoin - monia kiinnostavia lajeja, kuten rantakurveja, ylänkötyllejä ja aavikkotyllejä parvittain. Kävelimme Khorin Purppurasaarelle (Jazirat bin Ghannam), jossa aavikkoluonto oli kukassa ja valtavia jalokuoriaisia lensi kukkivien piikkipensaiden yllä.

Palautettuani indonesialaisen ystäväni työpaikalleen Dohaan kävin vielä itse al-Wakran mangrovelaguuneilla, jossa myös tervehdin painuvaa aurinkoa ja odottelin tilaisuutta syödä ensimmäisen taatelin ilman, että kukaan paastoaja tuijottaisi. Wakra oli nimensä mukainen, ainakin jos ruotsiksi ajatellaan. Siellä oli mm. kyyryhaikara, kuningaskalastaja, pulmussirrejä ja erilaisia tiiroja. Laguunilla kalasti myös sääksi.

*   *   *

Illaksi palautin auton ja lensin Islamabadiin, jossa olin yhdeltä yöllä. Täällä oli tullut kuuma, yölläkin. Onneksi maanantai oli vielä pääsiäispyhä, joten se muodosti leppeän vapaapäivän ennen kuin tiistaiaamuna piti olla tikkana töissä. Pihalintuni olivat jo odotelleet palveluksiani: heti kun täytin juomakipon vedellä, laskeutui haarahaukka terassilleni juomaan. Mainat ja kyyhkyt kärkkyivät heti vieressä.

Näytän saaneen myös uuden asuinkumppanin, sillä olohuoneeseeni oli poissa ollessani muuttanut - mitä lie ilmastointikanavaa pitkin - kaunis vaaleanvihreä gekko. Illalla verhossa pörräsi yöperhonen, jota nousin katsomaan, vain nähdäkseni, että se pörräsi jumissa siksi, että se oli juuri katoamassa gekon kitaan. Sääli yökköstä, mutta gekko on tervetullut - harvakseltaan sisälle eksyvien torakoiden, kärpästen ja hämähäkkien eliniänodote on nyt ilmeisesti aika lyhyt.

*   *   *

Tulihan tuossa tosiaan muutama paikka käytyä ja muutama lintu nähtyä. Indonesian ja Qatarin matkan yhteissaldo oli 235 lajia. Uusia eliksiä tuli varsinkin Sulawesiltä, pari lajia lisää myös Jaavalta. Olen nyt enää noin sadan lajin päässä 4000 elämänpinnasta. Tuo maaginen raja vaatisi siis oikeastaan vain yhden ison matkan jollekin sellaiselle alueelle, jossa en ole aiemmin käynyt - siis esimerkiksi Papualle, Etelä-Afrikkaan, Peruun, Madagaskarille tai Assamiin. Sata uutta lajia lisää jostain tutusta maasta olisi toki mahdollista parissa maassa - erityisesti Kolumbiassa tai Brasiliassa. Euroopasta ei kuitenkaan enää irtoa kuin muutama uusi elämänpinna - ja ne lähinnä Madeiralta, lisäksi yksi puuttuva laji löytyisi Baleaareilta ja yksi Azoreilta.

Keväisiä vuori- ja järviretkiä

Islamabadin maaliskuu on miellyttävää aikaa. Ilmasto vastaa suunnilleen Suomen kesää; ei ole vielä liian kuuma.

Olen jatkanut retkeilyä Rawaljärven ja Margallakukkuloiden maisemissa, vaikka välillä kiireet töissä sen estäneet. Onneksi on viikonloppuja ja perjantairukousten iltapäivä, jolloin pakistanilaiset toimistot hiljenevät.

Kevään edetessä kovaa vauhtia Rawaljärven vesilintujen, kahlaajain, lokkien ja merimetsojen parvissa tapahtui lajien suhdelukujen muutoksia ja lopulta parvet ovat yleisesti ottaen harvenneet. Talvehtijat alkavat kadota maisemista, läpimuuttajia menee yhä, ja kesälinnut sen sijaan ilmaantuvat ottamaan reviirejä haltuun.

Korangin jokisuusta löytyi yhä toisten jo helmikuun puolella löytämä suohyyppä. Vastaavasti minun löytämääni mustapikkuhaikaraa kävi katsomassa moni paikallisista lintumiehistä ja valokuvaajista. Viime blogipäivityksestäni unohtui yksi pääskylaji, aasiantörmäpääsky, joka sekin ilmaantui yleisempien pikkutörmäpääskyjen seuraksi jokisuun ylle. Vikloja ja taivaanvuohia oli yhä parvittain. Aiemmin runsaat lapinsirrit ja pikkutyllit olivat vähentyneet yksittäisiin.

Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna kävimme Talharin harjulla, laaksossa ja kylässä Islamabadin ja Khyber-Pakhtunkhwan rajalla. Lintuja oli paljon ja mielenkiintoisia: harjun maastossa mekasti kaksi täplävatsatikkasta sekä pesää rakentava aasianpikkutikka. Myös yleisemmät liekkiniskatikka ja suomuvatsatikka nähtiin. Rastaiden muutto oli vahvaa: kymmenpäisiä parvia mustakaularastaita ja lisäksi useita harmaahuppurastaita. Purppuramedestäjät ja nokitaskut olivat ilmaantuneet myös Margallakukkuloille.

Harjun puiden latvoissa oli parvina liekkiminivettejä ja luumupääkaijoja. Aluskasvillisuudessa puikki talvehtivia mustakurkku- ja louhikkorautiaisia. Liikkeellä oli paljon kivikkoleppälintuja, viiru- ja savupriinioita sekä punavarpusia samoin kuin molempia vakituisia nauruleita: kirjo- ja pikkunauruleita. Lähteen luota löytyi lähelle päästävä, maata myöten huomaamattomasti puikkiva pensassilkkikerttunen. Tietysti koko alueella oli liikkeellä parvina töyhtö- ja mustabulbuleita, aasianrillejä, himalajansieppokerttuja, tamariskipyrstötiaisia, harmaatalitiaisia ja muita Margallan vakiolajeja.

Harjulta löytyi myös valkosilmähaukka. Vähän myöhemmin Talharin virranvarresta kisaillen toisiaan takaa-ajava pari intiankiljukotkia, joka on seudulla vähän raportoitu harvinaisuus - tosin todellisuudessa luultavasti säännöllinen vakiolaji. Intiankiljukotka on erotettu omaksi lajikseen pikkukiljukotkasta, jota nyt pidetään käytännössä täysin eurooppalaisena pesimälajina. Intiankiljukotka on pikkukiljukotkaakin pienempi. Seuraavalla viikolla Talharin yli meni myös idänmehiläishaukkoja.

Maaliskuun toisena viikonloppuna minun piti mennä Nathiagaliin ja Abbottabadiin erään paikallisen kontaktin kanssa, mutta tämä sairastui edellisiltana. Koska itselläni ei ole vielä autoa käytössä, tyydyin Margallakukkuloiden luontopolkuihin, enkä joutunut katumaan. 

Polku numero viideltä löytyi pikkukotka, harmaahuppurastas ja runsaasti mustakaularastaita, yksitoista harmaavatsaviuhkoa ja lukuisia naamio- ja huppuviidakkoharakoita. Seuraani lyöttäytynyt opiskelija oppi nopeasti tunnistamaan viuhkon ja sinijokirastaan äänet. Löysin lopulta pitkään kaipaamani paikallisen erikoisuuden, kashmirinsieppokertun. Kuuntelimme myös kymmeniä turkoosiseppiä ja muutamia kuningasseppiä ja näimme illansuussa muutamia teräsfasaaneja. Muntjakki eli täkäläisittäin haukkupeura karjahteli pöpelikössä.

Polku numero neljällä seuraani lyöttäytyi pari softainsinööriä, joista toinen oli asunut jonkin aikaa Saudi-Arabiassa, turhautunut siihen ja palannut Pakistaniin. Toisella oli oma firma, mutta haaveili silti jatko-opinnoista Suomessa. Löysimme lintujen ja apinoiden juomapaikkoja ja lukuisien yleisempien lajien lisäksi kaksi harvinaisempaa: sinipikkusiepon ja aasiankirjotikan.

Maataloustutkimuskeskus NARC:in avomailta ei enää löytynyt siellä talvella viihtyneitä satapäisiä parvia kiuruja ja mustavariksia. Sen sijaan maisemiin olivat ilmaantuneet talvella poissa olleet parvet pikkumehiläissyöjiä ja pikkutörmäpääskyjä. Ruso- ja savupriinioita sirkutti ja heinäherttuja tiksutteli kaikkialla. Talvehtineet petolinnut olivat kadonneet, paikalliset liitohaukat yhä paikalla. Aron halki vievä puukuja oli vielä täpötäynnä talvehtivia uunilintuja - etenkin kashmirinuunilintuja ja tiltaltteja. Intiansininärhet päivystivät langoilla. Kolme harmaafrankoliinia ylitti polun. Huolimatta siitä, että oli päiväsaika, löysimme kaksi paria brahmanpöllöjä.

Puutarhalinnustossani erityisesti pitkäpyrstöräätälit ja komea tikkalaji, intiantulitöyhtö, ovat ryhtyneet hyvin aktiivisiksi ja äänekkäiksi. Useimpina aamuina kuulen joko turkoosi- tai kilkkusepän monotonisen laulun, usein molemmat. Kauluskaijat alkoivat viimein käydä lintulaudallani, mutta sitten pelästyivät työmiesten vietettyä muutaman iltapäivän varjokatoksen asentamisessa terassilleni, jotta siellä voisi oleilla myös auringon käydessä yhä armottomammaksi.

Öisin olen valottanut terassilla yöperhosia ja muita hyönteisiä, joista kehkeytyy uusi tieteellinen aineisto pakastimessa olevaan jäätelöpurkkiin, sekä pelannut šakkia tunisialaisten ja kolumbialaisten ystävien kanssa. Siinä sivussa paahtanut suomalaista ruisleipää pakistanilaisella juustolla.

Keväisiä järviretkiä

Kuten Suomesta palatessani saatoin todeta, kevät tuli helmikuun toiseksi viimeisellä viikolla Islamabadiin. Lämpötilat muuttuivat hetkessä. Aurinko paahtaa jo taivaalta niin kirkkaana, että hattua on pakko pitää ulkona jalan liikkuessa. Yölämmitykset ja nukkumavälly saivat mennä.

Näinä viikkoina lintumaailmassa on ollut päällä kiihkeä muuttovimma. Erityisesti Rawaljärvi on nyt ollut hyvin mielenkiintoinen vierailukohde, jossa linnusto vaihtuu päivittäin, sillä niin suuri osa on muutolla olevia levähtäjiä, jotka jo kohta jatkavat kohti pohjoista - Khyber-Pakhtunkhwaa, Himalajaa ja Keski-Aasiaa. Siperialaiset viettänevät täällä vielä jonkin aikaa, koska niiden pesimäseudut eivät vapaudu lumesta ja jäästä vielä vähään aikaan.

*   *   *

Pienen täkäläisen lintuharrastajaryhmämme kanssa teimme ekskursion myös Punjabin puolelle, Kalar Kaharin pyhäköstä tunnetulle kosteikkojärvelle sekä sitä ympäröiville kuivaa arokasvillisuutta kasvaville kukkuloille.

Matkalla Lahoren valtatietä pitkin Kalar Kaharia kohti näimme Punjabin peltoaukeilla valtavia sepelkyyhkyjen muutto- tai talviparvia. Kukaan ei tiedä, missä täällä talvehtivat satapäiset sepelkyyhkyparvet kesäisin pesivät - onko niillä pesimäpopulaatio jossain Pakistanin vuoristoisilla alueilla vai tulevatko ne tänne Keski-Aasiasta tai Siperiasta saakka.

Kalar Kahar on tunnettu siitä, että siellä pesii yksi Pakistanin jäljellä olevista villeistä riikinkukkopopulaatioista. Riikinkukot tulevat varhain aamurukousten aikaan pyhäkköä ympäröiviin puutarhoihin, joissa niitä epäilemättä ruokitaan - sen verran säännöllistä niiden vierailu siellä on.

Heti tullessamme Kalar Kaharin kuuluisan järven rantaan, näimme, millainen lintuparatiisi paikka on. Vesilintuja velloi satapäisinä parvina aivan lähellä rantoja - vallitsevina lajeina lapasorsa, punasotka ja nokikana, määrissä niiden kintereillä tavi ja harmaasorsa. Sinisorsia ja ruskosotkia maltillisempia määriä. Pikku-uikkuja ja liejukanoja oli kaikkialla ja niiden äänet taustoittivat aamu-usvaista kosteikkomaisemaa kulkiessamme kapeaa kannasta pitkin halki ruovikoiden.

Paikan kaksi kuuluisaa ja näyttävää kosteikkolajia ovat sulttaanikana ja ruskohaikara, joita molempia näkyi helposti ja paljon. Sulttaanikana - lajin splittauksen jälkeen idänsulttaanikana - oli järven tyyppilajeja. Niitä kuljeksi kannaksellakin meistä piittaamatta. Kalar Kahar on suojeltu, joten lintuja ei liiaksi häiritä - tosin järvikylän asukkailla on kuulemma lupa yhden sulttaanikanan tappamiseen vuosittain. Miten tällaista valvotaan, ei käynyt ilmi, mutta sulttaanikanojen määristä päätellen niitä ei ainakaan suoranaisesti vainota.

Islamabadilaisille sulttaanikana ja ruskohaikara ovat hyviä lajeja. Kaksikymmentä vuotta sitten molemmat olivat vielä säännöllisiä Rawaljärven kosteikoissa, mutta ne ovat vaativina kosteikkolajeina kadonneet sieltä, kun Rawaljärven rannat on kaikilta puolilta rakennettu. Kalar Kaharin kyläasutus ympäröi kylläkin sielläkin järveä kaikilta puolilta, mutta ei ole näyttänyt häiritsevän monimuotoista ja runsasta kosteikkolinnustoa.

Ruovikon pikkulinnustokin on Kalar Kaharissa monimuotoinen: siellä on havaittu kunnioitettava määrä lajeja, joskin monet niistä pahamaineisen vaikeasti nähtäviä. Rawaljärven ruovikoiden tapaan keltapriinia näytti täälläkin olevan yleisin ruovikon pikkulintu. Myös ruso- ja sinipriinioita oli paljon. Siellä täällä raakkuivat papyruskerttuset ja rätisivät hempeämpää lauluaan osmankäämikerttuset. Isokaislakerttusiakin pitäisi järvellä pesiä, muttemme niitä nähneet. Sen sijaan kohtasimme yhtenään viirupensastimalien ja kultasilmätimalien parvia.

Neljästä paikallisesta pikkuhaikaralajista tällä kertaa tuli vastaan se sama, joka esiintyy Euroopassakin. Pakistanissa se on neljästä lajista harvimmin havaittava - kiinan-, kaneli- ja mustapikkuhaikara ovat yleisempiä. Silkki-, jalo-, pikkujalo-, harmaa- ja intianriisihaikaroita oli kaikkialla.

Järven toisella puolella on muuan järvelle työntyvä kannas, jota ympäröivät liejureunaiset kaislikot. Tämä paikka on legendaarinen rantakanojen havaitsemiseen. Täällä aiemmin käyneet ryhmämme jäsenet olivat havainneet kannakselta edelliskerralla mm. luhtakanan. Liejukanoja, nokikanoja ja sulttaanikanoja tulikin heti näkyviin, samoin aasiankukaali, smyrnankalastaja ja useita kirjokalastajia. Päätin hieman avustaa rantakanojen tiirailua Xeno-Canton avulla ja soitin kännykästäni ensin luhtakanaa. Lintu vastasikin mylvähdellen miltei heti. Se ei kuitenkaan tullut alkuun näkyville, joten päätin kokeilla muitakin järvellä havaittuja rantakanoja. Ruskosuokana vastasi kutsuun ja näyttäytyi. Sitten löytyi kätköstään myös kaksi kultakurppoa.

Kääpiöhuittia soitettaessa vastausta ei kuulunut, mutta sen sijaan ruovikon laidassa näyttäytyi lyhyesti outo pieni rantakana - punertavanruskea, punajalkainen ja mustanokkainen. Kirjaa pläräten löysimme sille määrityksen: kiinanhuitti! Tätä lajia emme olleet odottaneet, mutta kun nyt tiesimme, mitä ruovikossa piili, soitimme kiinanhuitin ääntä ja lintu ryntäsi miltei heti raamit kaulassa vastaan katsomaan ja huuteli omaa reviiritietoista ääntään. Lopulta tulivat myös luhtakanat näytille, yksi jahdaten toista ankarasti kaislojen väliin jäävässä mudassa kipittäen. Ja Pakistanissa yleinen ojasuokana liittyi vielä havaittujen rantakanojen jatkoksi lähempänä rantaa.

*   *   *

Kalar Kaharin ympärillä kohoaa kuivia kukkuloita, joilla vallitsee aroa tai puusavannia kasvava maasto. Näiltä alueilta löytyy tyystin toisenlainen linnusto. Alkuun näimme pikkuparvia idänhopeanokkia, vuorisirkkuja ja mustakurkkusirkkuja. Sitten tuli vastaan piiskuttavia pikkuminivettejä. Piikkipensaasta löytyi talvehtiva hernekerttu. Toisen latvassa lauloi aropriinia. Kalliokirvinen näytti olevan yleinen tyyppilaji.

Kukkuloiden lintumaailmaa hallitsee kuitenkin paljon pikkulintuja majesteetillisempi osasto: kaikkialla minne katsoi, kaarteli arokotkia, etupäässä nuoria ja esiaikuisia. Joukosta löytyi yksi kiljukotka sekä useita himalajankorppikotkia. Parhaissa paikoissa kotkat olivat niin lähellä, että niitä olisi voinut melkein koskettaa - tosin rotkoon putoamisen uhalla. Myös korppi kuului tämän alueen kaartelevaan lajistoon.

Rotkon pohjalla olevan wadin pieneltä patojärveltä löytyi kaksi mustahaikaraa sekä parvittain harmaa- ja silkkihaikaroita, jaavanmerimetsoja ja merimetsoja.

*   *   *

Kalar Kaharin ympäristössä havaitsimme kevääntulon siitä, että kaksi yleistä lajia, jotka puuttuvat talvikuukausina Islamabadista, olivat jo tulleet Punjabiin: nokitasku ja purppuramedestäjä. Molempia näimme päivän aikana useita. Viikkoa myöhemmin niitä alkoi näkyä myös eri puolilla Islamabadia. Tätä kirjoittaessani ensimmäinen purppuramedestäjä ennätti jo omaankin puutarhaani. Samoin viime päivinä on pikkumehiläissyöjiä alkanut ilmaantua taivaalle.

Koko talven ajan Islamabadissa on näkynyt jonkin verran pääskyjä: suuri määrä haarapääskyjä talvehti Rawaljärvellä, kun taas kalliopääskyjä tuli vastaan Margallakukkuloilla ja silloin tällöin kaupungilla. Kevään tultua saapuivat kuitenkin suuret pääskyparvet. Islamabadissa niitä on kuutta yleistä lajia, runsausjärjestyksessä suunnilleen haarapääsky, pikkutörmäpääsky, intianpääsky, ruostepääsky, kalliopääsky ja jouhipääsky. Muualta Pakistanista löytyy lisäksi neljä muutakin pääskylajia, joista kaksi (aavikkopääsky ja aasiankalliopääsky) kuivilta mailta ja kaksi (aasianräystäspääsky ja räystäspääsky) vuoristoista.

Näinä viikkoina olemme käyneet Rawaljärven ympärillä taajaan, hyödyntäen viikonloppujen kaiken valoisan ajan ja lisäksi käyneet helpoiten saavutettavissa paikoissa myös työpäivien jälkeen. Tulokset ovatkin olleet Islamabadin lintuhavaintoja rikastuttavia: Järvellä talvehtineiden harmaa- ja sinisorsien, punasotkien ja tavien lisäksi alkoi ilmaantua suuria lauttoja lapasorsia ja nokikanoja. Paljon myös jouhisorsia, pieniä määriä silkkiuikkuja ja tukkasotkia. 

Järvellä talvehtineiden lokkien ja merimetsojen parvet näyttävät alkaneen harventua, mutta niitä on yhä läsnä runsaasti. Kahlaajien määrä sen sijaan on pienten talviparvien jälkeen räjähtänyt käsiin, kun suuret muuttoparvet levähtävät järven rannoilla. Lähes kaikki viklot ovat yleisiä, sirreistä sen sijaan vain lapinsirri, joka yhdessä pikkutyllin kanssa on ollut viime viikkojen valtalaji. Pitkäjalkoja on alkanut saapua, töyhtöhyypät sen sijaan ovat lähteneet johonkin pohjoiseen.

Västäräkkejä ja kirvisiä on yhä suurina parvina. Haikaramuuton kohokohtia ovat olleet mm. yli 70 yksilön parvet pikkujalohaikaroita - mihin lienevätkään matkalla, koska Pakistan on tämän pääosin trooppisen lajin levinneisyyden rajaseutua. Ruostesorsia meni eräänä iltana suurina parvina korkealla yli pohjoista kohti ja pian tämän jälkeen Rawaljärven itäpohjukkaan ilmaantui yksinäinen merihanhi, joka on viihtynyt siellä pari viime päivää.

Kinara Parkin itäpäässä järven eteläpuolella on suufilainen pyhäkkö, Durbar, jonka luona on erinomainen kahlaajalaguuni. Sieltä löysin kevään ensimmäisen suokukon - täällä jonkinlainen pikkurari. Vähän myönemmin niitä löytyi Korangin jokisuusta viisi lisää. 

Lake View Parkin läntiseltä joenpenkalta löytyi mustapikkuhaikara ja myöhemmin toinen yksilö toiselta puolelta. Viime viikkoina puistossa on viihtynyt idänpikkusieppo ja eräänä iltana näin siellä kaksi käenpiikaa. Iltakäynnit ovat olleet tunnelmallisia. Ihmisten harventuessa mungot alkavat koluta kaislikoiden reunoja, kukaalit huhuilla duettoa ja kaikkialta ilmaantuu esiin liejukanoja ja ojasuokanoja, jotka kuljeskelevat avoimesti esillä. Pimeän tieltä kannattaa kuitenkin poistua puiston reuna-alueilta, sillä sinne ilmaantui verenhimoinen ja susimaisesti ulvova lauma villikoiria.

Heilahdus Hellaaseen

Piipahdin pikavisiitillä Kreikassa. Puolisollani on lista paikoista, joissa hän haluaa käydä kanssani. Kahden viime vuoden aikana olemme matkustaneet yhdessä jo parissakymmenessä Euroopan ja yhdessä Pohjois-Afrikan maassa.

Tällä kertaa meillä oli viikonlopusta ja kolmesta lomapäivästä muodostuva viiden vuorokauden aikaikkuna, joten katsoimme netistä, mihin pääsisimme tuoksi ajaksi Helsingistä käsin niin, että lähtö olisi mahdollisimman varhain lauantaina ja paluu mahdollisimman myöhään keskiviikkona. Matkakohteen pitäisi myös edustaa ilmastollisesti Helsinkiä selvästi suotuisempia oloja, joten esimerkiksi Tallinna, Tromssa ja Kiiruna pudotettiin pois. Málagaan olisimme päässeet selvästi alle satasella ja Kanarialle vähän yli satasella - noissa hintaluokissa Kanarialta olisi varmimmin löytänyt kesäisen ilmaston. Mutta kun viime vuonna jo kiersimme Iberian niemimaan ja puolisoni halusi uuden maan listoilleen, valikoitui lentokohteeksi Ateena. 

Ateenasta pääsisi lisäksi puolisoni listalla olleelle Mykonokselle. Varoitin kyllä, etteivät Kreikan saaret ole talvikohde eikä siellä ole talvella kovin lämmintä. Olin myös hieman skeptinen sen suhteen, kannattiko niin monta tuntia lyhyestä matkastamme käyttää lautalla saarelle ja sieltä takaisin - tai vaihtoehtoisesti lauttoihin nähden tuplahintaisiin lentoihin, jotka edellyttäisivät matkustamista lentokentälle ja lentokentältä pois molemmissa päissä - koska olisihan Ateenassa yksistäänkin, saati ympäröivässä eteläisessä manner-Kreikassa, riittänyt nähtävää paljon pidemmäksi ajaksi kuin meillä käytössä ollut. Mutta jos kerran oli säädetty, että menisimme Mykonokselle, niin Mykonokselle mentiin, ja mikäs siinä; se oli minulle uusi saari.

*   *   *

Ateena oli vielä hiljattain ennen matkaamme kärsinyt lumimyrskystä ja se oli yhä matkamme aikana nähtävissä Attikan korkeammissa osissa sekä Boiotiassa, joissa oli kinoksittain lunta. Tullessamme Ateenaan sinne kuitenkin oitis siunaantui terassikeli. Hyödynsimme. Ruoka ja viini Plakassa olivat hyviä ja Ateenan hintataso suuri helpotus Suomessa vietetyn viikon jälkeen. Kaikki oli edullista. Syntagmalla oli enemmän poliiseja kuin mielenosoittajia, vaikka jokin lakko oli taas meneillään. Graffitit julistivat: "Jos haluat sanoa 'rakastan sinua', sano mieluummin 'vittuun poliisit'." 

Puolisoni oli valinnut asuinsijaksemme pyhän tulen, kotilieden ja perhe-elämän jumalattaren, ikineitsyt Hestian (roomalaisten Vestan) mukaan nimetyn paikan vastapäätä sodanjumala Areioksen (roomalaisten Marsin) mukaan nimettyä puistoa.

*   *   *

Seuraavana päivänä lähdimme edulliseen hintaan vuokratulla Nissanilla ajamaan Attikan ja Boiotian halki Delfoihin. Olihan siellä käytävä, sillä siellä vaikutti aikoinaan maailmanhistorian kenties tunnetuin ja vaikutusvaltaisin näkijätär, Pythia, joka parhaiten tunnetaan Delfoin oraakkelina. Oraakkelista tuli ja hänen ympärilleen syntyi kokonainen instituutio, jolta tulivat sittemmin kuulemaan mystisiä neuvoja valtiomiehet, kruunupäät ja sotapäälliköt kaukaisistakin maista. Pythian uskottiin pystyvän kanavoimaan itse jumala Apolloa, joka jo varhaisteininä oli ensi sankartekonaan surmannut lohikäärme Pythonin.

Oraakkelien neuvot ovat kuitenkin henkilökohtaisia ja monin arvoituksin verhottuja, joten mikäli puolisoni tai minä itse sellaisia Delfoista saimme, sitä ei sovi blogissa kaikelle maailmalle kertoa. Sitä paitsi on syytä muistaa se kaikista taruista tuntemamme monomyyttinen juonisäie, jossa ennustuksiin sisään rakennetut ansat toimivat joko harhaan johdattavina virvatulina tahi harhaiseen itsevarmuuteen tuudittavina hybriksinä niille, joiden sydän ei ole oikeamielinen eikä valmis viestejä kuulemaan. Muistakaamme Akilleen kantapäätä tai Macbethin kolmelta noidalta saamaa vakuutusta Dunsinanen kukkulalle kävelevästä Birnamin metsästä ja naisen synnyttämästä miehestä. Taruperinnetietoinen Tolkien tietysti seurasi varioiden kaavaa - metsä käveli Rautapihaan eikä Angmarin noitakuninkaan surmaaja ollut mies laisinkaan.

Profetioiden - myös pyhissä kirjoissa esiintyvien - luonteeseen kuuluu, että ne kätkevät sisäänsä monitulkintaisia säikeitä, jotka voivat olla viisaita oikeissa käsissä, mutta lietsovat helposti väärämielisiä harhaan. Ja vaikka olisi sekä oikeamielinen että seuraisi oikeaa lankaa, voi päätyä silkan unohduksen vuoksi ei-toivottuihin lopputulemiin. Eleusiin ja Ateenan sankari Theseus surmasi Minotauroksen, löysi suopean Ariadnen lankaa seuraamalla ulos labyrintistä ja päätti Kreetan kuningas Minoksen tyrannian. Vaan kun hän purjehti voittajana Knossoksesta takaisin kohti minolaisesta tyranniasta vapautunutta Ateenaa, hän unohti vaihtaa purjeet punaisista valkoisiin ja siten lietsoi kuningas Aigeioksen syöksymään kuolemaansa sittemmin nimellään tunnetun meren aaltoihin. 

Myytit teroittavat mieliimme, että vaikka sankaruus on kaikin puolin kannatettavaa, sillä se miellyttää jumalia, viime kädessä kohtalo kuitenkin tapahtuu siten kuin on päidemme yli säädetty. Ylinen pätee myös alisessa ja alinen ylisessä.

Tähän väliin sopii siteerata niinkin autoritatiivista lähdettä kuin Wikipediaa: 

Muinoin Delfoin ajateltiin olevan maailman keskus. Tarinan mukaan Zeus laski lentoon kaksi kotkaa, yhden kummaltakin maailman laidalta, toisen idästä ja toisen lännestä. Paikkaan, jossa kotkat kohtasivat, heitti Zeus pyhän kivipaaden, omfaloksen, osoittamaan maailmannapaa.

Myyttien mukaan Delfoissa harjoitettiin alun perin maan jumalattaren Gaian sekä maanjäristysten aikaansaajan Poseidonin palvontaa. Tarun mukaan Gaian pyhäkköä vartioi valtava käärme, Python, joka oli Gaian lapsi. Apollon kuitenkin surmasi käärmeen ja asetti pyhäkköön oman papittarensa. Samalla Apollonin kultti korvasi paikan vanhemmat kultit. Napakivi omfalos oli ilmeisesti eräs muistuma maan jumalattaren kultista. Mytologiassa paikan uusi nimi Delfoi tuli Apollonin delfiineihin viittaavasta lisänimestä Delfinios. Se saattaa kuitenkin tulla myös (maan) "kohtua" tarkoittavasta muinaiskreikan sanasta delfys.

Apollon jakoi Delfoin veljensä Dionysoksen kanssa. Joka talvi, kun Apollon lähti kolmeksi kuukaudeksi hyperborealaisten maahan, Delfoi jäi Dionysoksen ja tämän seuralaisten mainadien haltuun. Kulttiin liittyi orgiastisia ulottuvuuksia ja se muodosti voimakkaan vastakohdan tyynelle Apollonin kultille.

Teemaa sivuten, kävimme tietysti myös Eleusiissa, jossa Theseus tuli tehneeksi vähän varioiden saman kuin Apollo Delfoissa. Eleusis oli eleusisen riitin, Eleusiin mysteerien, alkukoti. Elysion saisi sen sijaan odottaa säädettyä päivää. 

Thebassa meitä kohtasi lumeen hautautunut kaupunki, vaikkakin lämmin kahvila. 

Delfoissa sen sijaan oli lumetonta ja kaunista, tuhannet linnut lauloivat ja parveilivat pyhän lähteen ja puutarhojen ikivanhoissa puissa - kallionakkeli huuteli jyrkänteiltä. Parnassoksen huippu hohti lumettuna. Katselimme auringonlaskua rotkon rinteellä olevan ravintola Astran terassilta.

Eleusiin mysteereistä siteeratkaamme taas Wikipediaa: 

Eleusiissa mysteerit kestivät kolme kokonaista päivää, boedromion-kuun päivät 20-22. Niiden ohjelmaa ei kuitenkaan enää tiedetä varmuudella päivän tarkkuudella. Alussa osallistujat puhdistautuivat ja rukoilivat. Myös paasto päättyi. Juhliin on liittynyt todennäköisesti musiikkia, tanssimista ja tanssien seuraamista, syömistä ja juomista sekä mahdollisesti myös orgiastisia piirteitä. Ainakin naiset nauttivat puolanminttua sisältänyttä kykeon-juomaa. Sen on esitetty olleen jonkinlainen enteogeeninen päihde, sillä joidenkin tutkijoiden mukaan siinä on mahdollisesti käytetty torajyvää.

Mysteerien päätapahtuma (epopteia) sijoittui todennäköisesti boedromion-kuun 20. ja 21. päivien väliseen yöhön. Se järjestettiin pimeässä soihtujen valossa, mikä lisäsi mysteerijuhlan tehoa. Vihittävät astuivat Eleusiin Demeterin temppeliin nimeltä Telesterion, joka oli kulttipaikan keskus. Se oli suuri neliönmuotoinen katettu rakennus, joka ei muistuttanut tyypillistä kreikkalaista temppeliä, vaan oli tarkoitettu suuren ihmisjoukon kokoontumispaikaksi. Sen keskus oli erillinen Anaktoron-niminen pyhäkkö, joka oli temppelin kaikkein pyhin. Sisäänkäynnillä oli hierofantin eli ylipapin istuin. Vain hän sai astua sisälle Anaktoroniin, jossa säilytettiin mysteerien salaisia esineitä.

Klemens Aleksandrialainen paljasti kirjoituksissaan tunnuslauseen (synthema), jota vaadittiin ilmeisesti sisäänpääsyyn joko Telesterioniin tai koko pyhäkköalueelle sen propylaioista eli porttirakennuksista. Tunnuslauseen tehtävänä oli ilmaista, että henkilö oli suorittanut alustavat riitit ja näin kelvollinen ja valmis osallistumaan mysteerien loppuvaiheeseen. Alustavista riiteistä tunnuslause sisältää jo mainitut paaston ja kykeonin juomisen. Lisäksi tunnuslause viittaa salaisiin esineisiin, joiden luonne ei käy tarkemmin ilmi.

"Enēsteusa, epion ton kykeōna, elabon ek kistēs, ergasamenos apethemēn eis kalathon kai ek kalathū eis kistēn." (Paastosin, join kykeonin, otin kirstusta, ja tehtyäni mitä oli tehtävä, laitoin takaisin koriin ja korista kirstuun.)

(...)

Sisällä Telesterionissa vihittävät saivat katsella ja kuunnella jotakin, mahdollisesti Demeterin ja Persefonen myyttiin liittyviä esityksiä, rituaalisten kaavojen luentaa tai laulamista. Eräs keskeinen kohta saattoi olla Persefonen paluu manalasta eli ilmestyminen Anaktoronin ovesta. Hierofantti myös ilmoitti ilouutisena, että Brimolle oli syntynyt Brimos-niminen poika. On kuitenkin epäselvää, mihin nimet viittasivat. Brimo saattoi olla sekä Demeterin että Persefonen nimi. Usein on ajateltu, että Persefone olisi synnyttänyt Iakkhoksen. Poika saattoi kuitenkin olla myös Demeterin poika Plutos. On ehdotettu myös, että mysteereihin olisi kuulunut jonkinlainen seremoniallinen pyhä avioliitto (hieros gamos) hierofantin ja papittaren välillä. Lisäksi tiedetään, että yksi mysteereihin vihittävistä lapsista valittiin joka vuosi Hestian tulen lapseksi, mikä oli suuri kunnianosoitus. Tämä oli mahdollisesti muistuma siitä, että Demeter oli pitänyt Demofonia tulessa tehdäkseen tästä kuolemattoman.

Hierofantti myös näytti vihittäville yksi kerrallaan lisää pyhiä esineitä, joista ei ole sen enempää tietoa. Niihin kuului mahdollisesti ainakin viljantähkä, Demeterin lahja ihmiskunnalle, sillä ateenalaiset uhrasivat aina osan vuosittaisesta viljasadostaan Demeterin kunniaksi. Erään todistuksen mukaan viljantähkä olisi leikattu hiljaisuuden vallitessa.

Myös Telesterionin arkkitehtuurista voidaan päätellä, että se oli suunniteltu niin, että kaikki paikallaolijat saattoivat seurata jotakin, mikä tapahtui salin keskellä. Aiemmin vihityt eli epoptai pystyivät näkemään sellaista, mitä ensimmäistä kertaa vihittävät eivät vielä nähneet - tämä oli toteutettu mahdollisesti niin, että ensimmäistä kertaa vihittävien tuli peittää itsensä jossakin vaiheessa.

Mysteerien seitsemäntenä ja kahdeksantena päivänä eli boedromion-kuun 21. ja 22. päivinä juhlittiin jälleen ilmeisesti uhraamalla härkä sekä syömällä, juomalla ja tanssimalla. Mysteerien yhdeksäntenä päivänä eli boedromion-kuun 23. päivänä vietettiin plemokhoai-rituaali, jossa annettiin juomauhri plemokhoe-astioista, toinen länteen ja toinen itään. Samalla ihmiset katsoivat vuoroin taivaaseen huutaen "hye!" (sada!) ja vuoroin maahan huutaen "kye!" (hedelmöity!). Lopuksi palattiin kulkueessa Ateenaan.

Koska suomenkielinen Wikipedia ei ole aivan ilmaisuvoimaisinta proosaa, lisään tähän vielä suomalaisesta selostuksesta puuttuvan merkittävän seikan, siteeraten englanninkielistä: 

Laajasti oletetaan, että riitin Telesterionissa tapahtunut osa koostui kolmesta elementistä:

Dromena - se, mikä tehtiin: Demeterin ja Persefonen myytin jonkinlainen dramaattinen ennallistaminen.

Deiknumena - se, mikä näytettiin: pyhien esineiden paljastaminen, missä hierofantti näytteli keskeistä osaa.

Legomena - se, mikä sanottiin: edellä mainittuun näyttämiseen liittyvät sanat ja selitykset.

Nämä kolme elementtiä yhdessä tunnettiin nimellä Aporrheta (se, mitä ei voi toistaa). Rangaistus niiden paljastamisesta oli kuolema.

*   *   *

Seuraavana aamuna ennen kuin meidän piti palauttaa auto Ateenaan, kävimme kaupungin itäpuolella kohoavalla Hymettosvuorella, jossa on luostari ja mäntymetsiä. Siellä liikehti tiaisparvia, myös pyrstötiaisia. Sitten laskeuduimme Pireuksen satamaan ja lähdimme matkalle halki Aigeianmeren sangen voimakkaina käyvien aaltojen kohti Kykladeja ja eritoten Mykonosta. Rannikolla näkyi etelänharmaa- ja naurulokkeja, ulapalla pari idänpikkuliitäjää.

Mykonoksen satamassa kontakti oli meitä vastassa. Puolisoni oli valinnut Ikuisuus-nimisen majapaikan. Saaren pääkaupungin kaikki talot olivat valkeita - ja niin olivat myös kaikki muut Mykonoksen kylät.

Olen jo nuorena käynyt Thassoksen ja Samoksen saarilla samoin kuin kahdesti Rhodoksella, jonne myös matkustin kerran häihin Syyriasta käsin maateitse Turkin kautta ja sitten lautalla Marmariksesta. Myöhempinä aikoina olen käynyt vain Kreikan mannerosissa - Ateenassa, kahdesti Thessalonikissa, Kreikan Makedoniassa ja Traakiassa, Rhodopivuorilla ja Evroksen suistossa.

Vaikka Mykonos on ilmeisesti saavuttanut jonkinlaisen kulttimaineen nuorison, julkkisten, miljonäärien, muusikoiden ja uuden ajan mystikoiden keskuudessa, oma vaikutelmani saaresta oli lähinnä se, että se on aiemmin käymiäni Kreikan saaria pienempi. Vain yksi pikkukaupunki ja muutamia kyliä pitkin saarta. Sievä kylläkin. Ja näin talviaikaan hyvin hiljainen. Kesäaikaan saari olisi ollut tupaten täynnä turisteja, mutta talvella saimme koko saaren käytännössä täysin itsellemme.

Onneksi saari ei hiljaisuudestaan huolimatta ollut kiinni, vaan pysyväisasukkaiden ja harvojen vierailijoiden ansiosta jokunen ravintola, kahvila, baari ja leipomo oli aina auki - sekä Mykonoksen kaupungissa että joissain pienemmistäkin kylistä. Ensimmäisenä iltana söimme suussasulavan juhla-aterian vanhan sataman Rayassa ja saimme samalla ravintolanpitäjältä esitelmän Kreikan parhaista viineistä. Lampaanpotkan kanssa tyhjentämämme Papaioannou-pullo oli parhaita, joita kumpikaan meistä oli pitkään aikaan juonut. (Oli niin hyvää, että ansaitsee linkityksen.)

Jatkoille menimme pikkukujalta löytyneeseen Notorious-baariin, joka baarimiestään ja tämän huumorintajua myöten toi elävästi mieleen Beirutin Evergreenin ja Amigon. Tarjolla oli mykonolaista olutta, joka on pantu Välimeren ympärillä riesaksi levinneen opuntiakaktuksen (amerikkalainen vieraslaji) hedelmistä.

Seuraavan päivän vietimme vielä Ateenaakin edullisempaan hintaan vuokratulla autolla käyden läpi saaren useimmat asutut kolkat ja osan asumattomista. Rannat olivat yllätyksettä tyhjinä, kolea tuuli piti huolen siitä, että saaren metsättömillä rinteillä ja rannoilla tunsi itäisen Välimeren talvien ailahtelevuuden. Tarujen mukaan saarella käytiin jumalten ja jättiläisten välinen ratkaisutaistelu, jossa Herakles lopulta surmasi voittamattomina pidetyt jättiläiset. Näiden kivettyneitä ruumiita kohoaa pitkin saaren kallioista maisemaa.

Parhaisiin löytöihimme kuului ihmeen hyvä leipomo-kahvila Artisti Prozymi kaupungista ylös ja kohti saaren sisäosaa lähtevän tien varrella. Kirkoissa kävimme Mykonoksen kaupungissa ja Ano Meran kylässä saaren keskellä.

Viimeisenä aamuna koitti lähdön hetki, mutta majapaikassamme ei ollut ketään jalkeilla. Jouduimme jättämään avaimet ovelle. Myöskään satamassa ei autonvuokraamon edustaja tullut paikalle, joten jouduimme jättämään auton avaimet lipunmyynnin rouville, jotka onneksi sanoivat tuntevansa tyypin. Tietysti. Kaikkihan saarella varmaan tuntevat toisensa. Vasta ollessamme jo etäällä Aigeianmeren aalloilla heräsivät Ikuisuus ja autovuokraamo unistaan ja joviaalisti ilahtuivat, että olimme löytäneet oma-aloitteisesti ratkaisut avainten ongelmiin.

*   *   *

Tällä kertaa emme saapuneet Pireukseen vaan eri lauttayhtiön kautta Rafinan satamaan Ateenan itäpuolella. Siellä oli paljon puluja, huivipäisiä mummoja ja muutama kahvia ja ouzoa siemaileva ukko. Aterioimme yhden ukon ravintolassa, joka antoi auliisti meille luvan juoda omia eväitämme - eli loput Ano Meran marketista peräisin olevasta viinistä (hyvää, muttei Papaiannoun veroista). 

Saimme tietää, että Lufthansa oli perunut lentomme Frankfurtin kautta Suomeen. Heidän asiakaspalvelunsa botit eivät tietenkään vastanneet mihinkään, katkaisivat vain aina yhteyden odottelun jälkeen. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis mennä lentokentälle haahuilemaan ja vaatimaan palvelua. Naistaksikuski vei sinne halvalla ja tarjosi matkalla keksejä.

Lufthansa ei ollut löytävinään korvaavia lentoja ainakaan kahteen päivään, mutta kun itse osoitimme heille, että KLM:n lennoilla oli vielä kaksi paikkaa vapaana, pääsimme Amsterdamin kautta koukaten keskiyöksi kotiin Suomeen.

*   *   *

Suomessa oli edessä vielä kaksi työpäivää ja vapaa lauantai, sisäfileitä, entrekoottia, kreikkalaisia ja espanjalaisia punaviinejä, Plomarin ouzoa ja guatemalalaista rommia. Ensin oli harmaata ja satoi, sitten seuraavana päivänä tuli viisi pakkasastetta ja koko Helsinki hautautui lumivaippaan.

Sitten lensin Istanbuliin ja sieltä maanantaiaamuksi Islamabadiin. Täällä oli edellisviikolla tullut kevät - päivälämpötila jo 25 astetta eikä yöllä tarvitse enää lämmitystä. Šakaalit ulvovat yhä yössä.

Rajaseutujen ankarasta elosta

Helmikuun ensimmäisen viikon päätteeksi matkustin taas vaihteeksi aamuyöstä lentokentälle ja sieltä edelleen Istanbuliin. Koneessa oli paljon köhiviä ja niisteleviä ihmisiä - asia, joka yhdessä sardiinitölkkimukavuuden kanssa on aina tehnyt lentomatkailusta epämiellyttävää. Lisää köhiviä ja niiskuttavia ihmisiä oli edessä Mariankadulla pidetyissä seminaareissa, joissa vietin alku- ja keskiviikon. Ei siis ollut yllättävää, että alle viikko Suomea sai aikaan flunssan ja jouduin tekemään torstain ja perjantain osuudet etätöinä ja ilman fyysilliseen läsnäoloon perustuvaa verkostoitumista.

Samalla kun ulkona raivosi fyysisen maailman talvimyrsky, kosmisessa eetterissä raivosi läheiseni maailmankuvan kautta ymmärrettynä täysikuusta ja tähtimerkkien asennoista juontunut energioiden myrsky, joka aiheutti yhtä ja toista, Turkin ja Syyrian tuhoisista maanjäristyksistä vilustumiseeni. Tullessani Helsingissä oli tuskin yhtään lunta, kun taas nyt sitä taas on maat valkeina. Ilahduttavasti tänään näen myös auringon vilkuilevan taivaalta. Minäkin olen tänään toipuva ennalleni, jotta olen huomenna valmis seuraavaan matkaan.

Töiden lisäksi olen ehtinyt viikonlopusta alkaen grillata kassleria ja juoda punaviiniä jo kahdesti. Ensimmäisenä iltana pöydässä oli Dueron vuosikerta-Protosta ja Istanbulista käteen jäänyt pullo turkkilaista malbecia. Toisella kerralla oli bulgarialaista Villa Yambolin pönttö-merlot'ta, jonka laatu on vuosien varrella ilahduttavasti parantunut.

*   *   *

Kävin puolisoni kanssa katsomassa suomalaisen menestyselokuvan Sisun, jota englanniksi markkinoidaan Kuolemattomana. Se oli ihan kunnon alkufinniläistä muikeilua, otsanrypistelyä ja natsien lahtaamista poikki ja pinoon. Vaikka sijoittuukin Lapin sotaan eikä talvisotaan, hyvä asennepläjäys tähän maailmantilanteeseen. Vuorosanoja ei liikaa ollut vaivana, ainakaan päähenkilöllä, jonka nimikin, Aatami Korpi, viesti ihmisyyden alkulähteitä ja erämaan ankaraa eloa. Olisihan hän tosin juonen kannalta voinut yhtä hyvin olla myös nimetön suomenhenki. Hän etenee tarvittaessa otsaa rypyttämällä ja kaivautuu lopussa suosta, johon pommikone on syöksynyt.

Sitä vain en ymmärtänyt, miksi natsien pitää puhua elokuvassa englantia. Eikö sen verran olisi voinut panostaa, että olisi kirjoitettu saksalaiset vuorosanat saksalaisille? Kun ei koko leffassa kovin paljon ylipäätään puhuta. Paitsi aseet. Ja suomalaiset henkilöt kuitenkin puhuvat toisilleen suomea niissä parissa kohdassa, jossa ylipäätään mitään sanovat.

*   *   *

Kirjallisuuden parissa olen lukenut David Vannin Kylmää saarta (alkuteos Caribou Island), jonka pikkuveljeni toi minulle Brysseliin siellä käydessään. Vaikka se onkin amerikkalainen romaani ja sijoittuu Alaskaan, Skilakjärven ympäristöön Anchoragen eteläpuolella, edustaa se monessa suhteessa samaa pohjoisen rajaseudun mielenmaisemaa kuin Sisu ja suomalaisuus ylipäätäänkin. Myös Kylmässä saaressa rypistellään ankarasti otsaa ja pusketaan päin harmaata kiveä ja honkia.

Kirja seuraa kahdeksaa henkilöä, joista keskiössä ovat itsepäinen ja keskinäisessä syyllistämisessä rypevä aviopari Gary ja Irene. Garyllä on pakkomielle rakentaa mahdoton mökki mahdottomaan paikkaan, arktisessa jäätikönlaidan järvessä sijaitsevaan saareen, jossa ei ole mitään elämää helpottavaa - kaikkea päinvastaista senkin edestä, ankarista sääoloista karhuihin ja hyttysiin. Irene taas kärsii kärsimistään ja toivoisi, että Gary huomaisi ja uskoisi hänen kärsimyksensä. Pariskunnan tyttärellä Rhodalla ja pojalla Markilla on kummallakin omalaatuiset avoparisuhteensa. Mark on elämäntapakalastaja, joka vaikuttaa tyytyväiseltä epämääräiseen elämäänsä kahvibussia pyörittävän ja ruohoa pössyttelevän avovaimonsa Karenin kanssa. Eläinlääkärin apulainen Rhoda taas kaipaa elämäänsä rahaa ja luksusta miesystävältään, hammaslääkäri Jimiltä, joka on huoripukki eikä haluaisi sitoutua avioliittoon, vaikka onkin ottanut Rhodan taloonsa. Viimeiset kaksi henkilöä ovat nuori turistipariskunta Monique ja Carl, jotka jo kirjan alussa ovat käytännössä ajautuneet erilleen. Monique viettelee Jimistä itselleen maksumiehen, josta ei muuten välitä tuon taivaallista, kuten ei poikaystävästäänkään. Carl on pehmeä etelän poika, jonka ei alun perinkään olisi varmaan pitänyt koettaa onneaan rajaseudun ankarissa oloissa.

Parasta kirjassa on Vannin hämmentävän objektiivinen ja silti skalpellintarkka psykologinen henkilökuvaus. Hänen henkilökaartinsa koostuu hyvin erilaisista ihmisistä, joilla silti on myös melko paljon yhteistä, vaikkei sitä heti huomaakaan. On miehiä ja naisia, on eri ikäisiä, eri yhteiskunnallisessa asemassa olevia ja eri koulutustasoja. On kompleksisia ja yksinkertaisia - tosin voittopuolisesti kompleksisia. On harvinaista, että kirjailija kykenee menemään niin tyystin erilaisten ihmisten päihin ja silti käsittelemään heitä yhtä aikaa hyvinkin raadollisesti ja ei-mairittelevasti mutta kumminkin samalla jollain tavoin armollisesti. Hän ei juuri hetkahda mistään eikä vajoa moralisoimaan - ellei sitten joku henkilöistään sitä tee.

Huonona ratkaisuna pidän sen sijaan sitä, että Vann ei näytä suostuvan käyttämään lainausmerkkejä. Niinpä kertojaääni ja henkilöiden sanat menevät suotta sekaisin. Kyllä ne kontekstistä erottaa toisistaan, mutta kun ei ole oikein mitään syytä, mikseivät vuorosanat voisi olla vuorosanoiksi merkittyjä, joko lainausmerkeillä tai ajatusviivoilla.

Suomentaja on kiitettävästi perehtynyt pohjoisamerikkalaisen kasvilajiston suomenkielisiin nimiin - siitä kiitos. Sitä kuitenkin ihmettelen, miksei hänellä ole ollut aikaa tehdä samaa eläimistön suhteen. On hieman kiusallista, että Yhdysvaltain kansallislintu valkopäämerikotka (engl. Bald Eagle) on kirjassa muodossa "kalju kotka" ja myös mustakarhu ja harmaakarhu esitetään harhaanjohtavin ilmauksin. Kirjassa puhutaan "ruskeista karhuista", vaikka englanniksi nimellä Brown Bear tunnettu karhu on euraasialainen, Suomessakin elävä tavallinen karhu, ja tuon saman lajin pohjoisamerikkalaisia muotoja ovat harmaakarhu ja kodiakinkarhu.