Viikonloppu Virossa

Heinäkuu vaihtui elokuuksi ja vaikka loma- ja hellekausi jatkuu Keski- ja Etelä-Euroopassa ja maastopalot riivaavat vanhoja ja uusia alueita, Suomessa saavan syksyn merkit vahvistuvat. Säät pysyvät kauniina ja suopeina, mutta puista putoilee jo keltaisia lehtiä, laululinnut ovat pääosin vaienneet ja taivaalla menee yli maamme pikku hiljaa jättävien hyönteissyöjälintujen (eli hysyjen) parvia, päivällä pääskyjä ja tervapääskyjä, yöllä kerttuja, pajulintuja, sieppoja, metsäkirvisiä ja muita. 

Hysyjen ahdinko Suomessa jatkuu. Hyönteiskato on pahentunut kesä kesältä ja lintukannat romahtavat loogisesti samaa tahtia. Pohjois-Suomen lintukantojen nousu on sekin tuhon alkua Lapin linnuille, sillä se koostuu pohjoista kohti levittäytyvistä etelän lajeista, joiden kokonaismäärät etelässä puolestaan putoavat. Tuntureilla ja nevoilla on ollut viime kesinä autiota, pesinnät ovat epäonnistuneet, hyönteisiä ei vain ole. Ihmiset ovat ehkä iloinneet hyttysten poissaolosta, mutta maapallon tasapainoa ajatellen hyönteiskato enteilee katastrofia, hyönteiset kun vastaavat sekä suurimmasta lajimäärästä että suurimmasta biomassasta.

Mitä biomassaan tulee, ihminen on yksittäisistä lajeista ehdottomasti yksi suurimmista biomassoista, vaikkakin nautakarja tulee kintereillä. Eräiden puulajien ja antarktisen krillin biomassat ovat ainakin menneisyydessä ylittäneet ihmisen, mutta tänä päivänä asia ei välttämättä enää ole niin, sillä krilliä on jo pitkään ryöstökalastettu meristä ja metsiä hakattu. Toisaalta, hakattujen metsien tilalle on usein istutettu juuri yleisimmistä puulajeista koostuvia monokulttuureja ja krillien ja kalojen tilalla meriä täyttävät nyt meduusat ja kalmarit. Nisäkkäiden keskuudessa ihminen muodostaa kolmanneksen maailman biomassasta, kaikki kotieläimet yhdessä kaksi kolmannesta, ja villieläimet enää muutaman prosentin. Surullista.

*   *   *

Kuunvaihteen viikonloppuna olimme puolison ja koiran kanssa Virossa. Menimme jo perjantaina, jonka olin ottanut vapaaksi. Palasimme maanantaiaamun aikaisimmalla laivalla, jolla ehti vielä töihin aamuksi. Olisimme palanneet jo sunnuntaina, mutta paluuliikenteen laivoissa ei ollut enää autopaikkoja.

Viron-matkan kimmoke oli osallistuminen perjantaina erään virolaisen liikemiesystävän syntymäpäiväpidoille, jotka pidettiin Sahan kylässä Harjumaalla. Kahvin maahantuojana vaurastunut ja maailmaa nähnyt isäntä täytti 60 vuotta ja oli kutsunut yli 300 vierasta kaikkialta maailmasta. Viroa, venäjää ja ukrainaa kuuli joukosta paljon, mutta myös espanjaa, sillä paikalla oli hyvä kontingentti argentiinalaisia. Isäntä on joskus elämänsä aikana asunutkin siellä, ja Argentiinasta tulivat juhliin myös liha ja viini. Kokonaiset sorkkaeläinten ruhot tirisivät tulilla rosvopaisteina ja kun pyysin baaritiskiltä meille lasit punaviiniä, sain heti kättelyssä käteen koko pullollisen ja myöhemmin neljä pulloa mendozalaista. Oli kunnollista.

Monet vieraista majoittuivat pitopaikalla, mutta me olimme asettuneet Vandjalan kylään kukkaketojen keskelle. Seuraavana päivänä, kiireettömän aamun ajan edellisillan pidoista toivuttuamme, menimme Jägalan putouksille ja jatkoimme sieltä joenvarsilehtojen ja muinaislinnan kautta Neemen niemennokkaan. Siellä oli monen monta yksityistaloon rakennettua kesäkahvilaa, muttei juurikaan vapaita kaistaleita rantaa, joten menimme merituulesta ja dyyneistä nauttimaan Neemen satamaan. Kala- ja lapintiiroja lenteli vielä varsin paljon ja riuttatiirakin suoritti näyttävän ohilennon narskauttaen amalgaamisen äänensä.

Myöhemmin keskivirolaisten Paiden ja Põltsamaan tienoita ohittaessamme kävimme Annan kyläkaupassa ja Puurmanin Lidlissä, mutta suuntasimme lopulta Tartonmaalle. Olisin oikeastaan halunnut viikonloppuna käydä Saarenmaalla, mutta omista selittämättömistä syistään puolisoni halusi mieluummin Tarton seudulle, eikä minulla tietenkään ole koskaan mitään Tartossa käymistä vastaan, sillä niin monet muistot ovat elämässäni tuolta seudulta. Sielläkin minulla oli kerran parin vuoden ajan koti.

Emme kuitenkaan majoittuneet Tarton kaupungissa, vaan Ilmatsalun järvenrantaidyllissä vähän Tarton ulkopuolella. Siellä sijaitsi entisaikaan eräs Tarton legendaarisimmista lintupaikoista, nimittäin Ilmatsalun kala-altaat, joissa oli neuvostoajoista saakka viljelty karppia. Kala-altaiden ympärille syntyi ajan saatossa mosaiikkimaisten lampien muodostama lintuparatiisi.

Karpinviljely lopetettiin kuitenkin Ilmatsalussa vuonna 2013, koska se oli paitsi käynyt taloudellisesti kannattamattomaksi, myös aiheutti ympäristöongelmia saastuttaessaan paikallisen joen. Lintujen kannalta kalanviljelyn lopettaminen vain paransi hetkeksi alueen arvoa, mutta vuonna 2021 kala-altaat kuivatettiin kokonaan ja niitä jokeen yhdistäneet kanavat tukittiin. Kosteikko muuttui rikkaruohoa puskeviksi savikentiksi.

Nyt kuuluu Tarton kaupunki suunnittelevan alueelle golfkenttää ja uusia moderneja asuinalueita virkistysalueineen. Vaikka näyttääkin siltä, että laajeneva Tartto ahmaisee Ilmatsalun kylän ja tekee siitä uuden esikaupungin, kaikki ei kuitenkaan ole tuhoutunut, ainakaan vielä. Suurin järvi on yhä paikoillaan, ja vaikka sekin on joen patoamisesta syntynyt tekojärvi, on sillä jo ihan hyvän näköiset rantaruovikot, joissa kahlaili useita jalo- ja harmaahaikaroita.

Luontopolku johtaa yhä lintutornille, ja vaikkei tornista enää näekään oikein mitään, polun varsilla on vielä muutamia pienempiä lampia sekä yhteys joenvarsikosteikkoon, joka on tarkoitus suojella vihreäksi käytäväksi. Ja tällä vyöhykkeellä lintuja oli yhä varsin kivasti: lammet olivat täynnä sorsia, ruovikoissa oli jo syysmuuttoa käynnisteleviä kerttusia, nokkavarpusia pyöri tuomien latvuksissa ja löysin pitkästä aikaa uuden lajin Viron-listalleni, nimittäin kosteikoissa ja pajukoissa viihtyvän pussitiaisen.

Illalla suuntasimme Tarton hyvään kaupunkiin. Käyskentelimme Emajoen rannoilla ja kaupungin eloisilla kaduilla. Kahvi saavutti Tarton jo 1600-luvun lopussa, kuten vastikään opin tarkistellessani Meelis Friedenthalin kirjan taustafaktoja - siis jo ennen kuin sitä opittiin juomaan vaikkapa Turun hyvässä kaupungissa. Ainoana riesana olivat hyttyset, joita sekä Tartossa että Ilmatsalussa oli tänä kesänä illassa paljon sakeammin kuin Suomessa.

Puolisoni on hyvä ratsastaja - mitäpä hän ei osaisi, ja kylläpä sitä taitoa, kuten miekkailuakin, varmasti tarvitsi keskiajan maailmoissa. Hän on jo pitkään toivonut mahdollisuutta tämän taitonsa harjoittamiseen, mutta Helsingin ympäristössä hevosurheilu on hillittömän kallista. Ostovoimamme on muutenkin alimmalla tasollaan sitten opiskeluvuosieni kurjistelun. Virossa ratsastamaan pääsee kuitenkin jo muutamalla kympillä ja otollisia kartanomiljöitä maassa riittää.

Valitettavasti elettiin selvästi korkeaa kesäsesonkia. Suurin osa kartanoista oli majoituspaikkoina täyteen buukattu, koska niissä ilmeisesti järjestetään runsaasti häitä, ja myös Jõgevanmaalla sijaitseva maatila, jolle löysimme tiemme, oli varannut kaikki hevosensa jo sen sunnuntain ajaksi. Olisimme kovin tervetulleita, mutta pitäisi varata aika vähintään pari päivää ennen.

Niinpä suuntasimme läheiselle Kuremaan kartanolle ja sen ympärillä olevalle suojelualueelle, josta löytyi kauniita lehtoja ja muutama keto. Kartanossa joimme kahvit ja katselimme taidenäyttelyn, jossa meitä yllättivät arabiankieliset lauseet ja muutenkin suufilaiset aiheet. Taiteilijatar oli kylläkin virolainen, Tartossa syntynyt, mutta kakkossukunimestään päätellen naimisissa muslimimiehen kanssa, mikä saattoi selittää viehtymyksen islamilaiseen mystiikkaan maalaustensa aiheissa.

Kartanon puutarhassa huutelivat pähkinänakkelit ja kylän halki kulki suomalaisittain pahaenteiseltä kuulostanut Soomevere tee. Varsinkin Etelä-Virossa on runsain mitoin kyliä ja maatiloja, joiden nimessä esiintyy vere, ja nykyviroksi ne kuulostavat siltä kuin paikat olisi nimetty veren mukaan. Kyseessä on vanha sana, jonka merkityksestä on kilpailevia teorioita, mutta se on epäilemättä liittynyt jotenkin joko sukuperintöön tai jonkin äärellä tai laidalla olemiseen - vrt. suomen kielen vieri. Soomevere voisi siis viitata joko suomalaiseen verenperintöön tai "Suomenviereen".

Rutikveren maastossa tuli vastaan kaksi pikkukiljukotkaa, ilmeisesti pari. Pikkukiljukotka on nykyään Virossa normaali pesimälaji, kun taas soisempien korpimaiden perinteinen kiljukotka on hävinnyt ja vetäytynyt levinneisyydeltään yhä kauemmas itään. Kattohaikaroita näkyi yhtenään niityillä.

Pohjoiseen palatessamme kävimme Puolassa suuren suosiomme saavuttaneen HalfPricen myymälässä, jonka edellismatkalla havaitsimme saapuneen Tallinnaan. Sijaitsee Ülemistessä, Peterburi teellä. Ikävä kyllä siellä ei ollut lainkaan yhtä edullista kuin saman ketjun puolalaisissa myymälöissä.

Kävimme myös Paljassaaren niemenkärjen suojelualueella, jossa oli tosin sunnuntai-iltapäivänä vähän turhan paljon väkeä. Pohjoisimmalta parkkipaikalta luonnonsuojelualueelle oikaistessa matkalla kuljetaan nudistirannan ohi, ja tuon skandaalin välttääksemme yritimme oikaista metsän kautta, mutta metsä olikin täynnä piileksiviä perverttejä. Lintutornikin oli vanhassa neuvostobetoniröhjässä, joka oli lasinsiruineen ja kusineen varsin epämiellyttävä, kunnes pääsi portaat ylös. Jonain rauhallisempana ajankohtana Paljassaare lienee kuitenkin maineensa mukainen hyvä lintupaikka ja varsinkin kahlaajamekka aivan Tallinnan kupeessa.

Maailma liekeissä

Suomessa on ollut perin miellyttäviä kesäpäiviä sekä sateisempina että aurinkoisempina jaksoina, mutta muualla raivoavat ennätyshelteet. Niiden ei pitäisi olla yllätys, onhan ilmastonmuutoksesta puhuttu. Ikävä kyllä puheiksi se aina tuntuu jäävån. Symbolisesta on tullut tekoja tärkeämpää. Kunhan räksyttää ja signaloi, sen jotenkin oletetaan riittävän. Varsinainen tekeminen on aina jonkun muun vastuulla.

Helteitä on seurannut toinen ilmestyskirjan ratsastaja, tulipalot. Ennätyssuuret ja tuhoisat maastopalot ovat raivonneet viime viikkoina ainakin Ranskassa, Espanjassa, Tunisiassa, Kreikassa ja Turkissa. Ranskassa ne näyttävät keskittyneen Girondeen, Espanjassa Ávilaan, Kreikassa Kreetalle, Lesbokselle ja Peloponnesokselle, Turkissa sekä läntiselle että eteläiselle rannikoille.

Tunisiassa maastopalot ja niiden lisäksi sähkönjakelun kaatuilu 50 asteen helteissä on tuonut kansan kaduille uutta vallankumousta vaatimaan. Samalla on noussut esille se tosiasia, että merkittävä osa tuhoisista maastopaloista on tahallaan sytytettyjä. Sama koskee Ranskan, Espanjan, Kreikan ja Turkin maastopaloja.

Osa maastopaloista sytytetään vakuutuspetosten ja maankäyttökeinottelun vuoksi. Osa taas yleisestä vastuuttomuudesta - palot alkavat yleensä ihmisten tupakantumpeista, roskienpoltosta ja grillauksista. Niitä ilmeisesti sytyttelevät lähinnä samat ihmisryhmät, jotka myös jättävät roskansa maastoon tai heittelevät ne teiden varsille autojensa ikkunoista.

Pahinta ei tietenkään ole savusumu eikä se, että muutama rikas julkkis on joutunut pakosalle Välimeren-huviloistaan. Pahinta on se, että maastopaloissa tuhoutuu joka vuosi yhä suurempia alueita korvaamatonta satoja vuosia vanhoista puista koostuvaa metsää sekä Välimerelle ominaista biologisesti rikasta pensasmaastoa, macchiaa ja gariguea.

Uutisissa on myös kerrottu, että keski- ja eteläeurooppalaiset pakenevat nyt lomillaan sankoin joukoin pohjoisen viileille alueille, minkä ansiosta turismi Norjaan, Ruotsiin, Tanskaan, Islantiin ja Skotlantiin on lisääntynyt tuntuvasti. Jostain syystä Suomi ei näytä saaneen osaansa - tai ainakaan mainintaa uutisoinnissa - vaikka Helsingissä kyllä näkee ja kuulee paljon turistiryhmiä heinä- ja elokuiden aikana.

Eikö Suomi ole edelleenkään oppinut, ettei keskittäminen ole aina siunaus? Turismin volyymin lisäämiseksi sitä pitäisi kyetä hajauttamaan alueellisesti, Helsingissä kun ei riitä sesonkien aikana majoituskapasiteettikaan. Ei vaikka suomalaiset pakenevatkin kuumilta kaduilta ja suljetuista palveluista heinäkuussa.

*   *   *

Ukrainan sota jatkuu ja rintamalinja Donbasista Hersonin lääniin pysyy varsin samanlaisena kuin on ollut jo vuosia. Sotaa käydään yhä enemmän kaukana rintamalta, drooni- ja ohjusiskuin. Tässä suhteessa Ukraina on parantanut kykyään hyökkäyksellisiin iskuihin, jotka yhä kohdistuvat varsinkin energiaan ja logistiikkaan. Valitettavasti Ukrainan kyky torjua Venäjän uusimpia ohjustyyppejä ei ole yhtä hyvä.

Eikä Venäjä ole romahtamassa, jos ei Ukrainakaan. Venäjä on sotavalta, kuten olen vuosia blogissani kansaa valistanut, ja sota on Venäjän mukavuusaluetta. Tämän totesi hiljattain Putin itsekin toteamalla ääneen, että Venäjä tarvitsee sotaa, koska mikä muukaan olisi elämän tarkoitus, ja mitä sitten tehtäisiin, jos ei ole sotaa?

Trumpin Amerikkakin haluaa olla sotavalta, vaikka merkittävä osa Trumpin vaalilupauksista keskittyi väittämään tasan päinvastaista. Niinpä Ukrainan lisäksi myös Iranin sota jatkuu, on ja off. Hormuzinsalmi on auki ja kiinni. Rahtilaivoihin tehdään iskuja ja ei tehdä. Tuskin yllättävästi Iran pyrkii sysäämään osan iskujen tekemisestä sijaissotijoilleen, joita riittää mm. Irakin šiialaisissa militioissa ja Jemenin hutheissa. Iranin aiemmin merkittävimmät sijaissotijat, libanonilainen Hizbullah ja palestiinalainen Hamas, ovat ottaneet viime aikoina niin paljon osumaa, että niiden kyky sotilaallisiin operaatioihin kaukana rajoistaan on heikentynyt. Irakilaisryhmistä ja hutheista on tullut keskeisempiä ruoskia kaukovaikuttamiseen.

Tämä huomioon ottaen ei ole yllättävää sekään, että huthit ryhtyivät iskemään saudiarabialaisiin aluksiin Punaisellamerellä, tarkoituksena tukkia Bab al-Mandib samoin tavoin kuin emo-Iran on tehnyt Persianlahden Hormuzinsalmella. Jos molemmat salmet pysyvät kiinni tai merkittävästi häirittyinä, maailman rahtiliikenteestä merkittävä osa - eli lähes kaikki Euroopan ja Aasian välinen meriliikenne, mukaan lukien energiakuljetukset - joutuu kiertämään Afrikan. Tästä kärsisi Euroopan lisäksi koko Aasia, myös Venäjää ja siten välillisesti Irania tukeva Kiina.

*   *   *

Tulipalojen yhteydessä mainitsin, että Tunisiassa orastaa uusi vallankumous, joka muiden meneillään olevien tapahtumasarjojen varjoon jääneenä ei ole herättänyt kovin suurta huomiota Euroopassa. Epäpoliittisena teknokraattina ja oikeustieteen professorina vuonna 2019 valtaan noussut presidentti Kaïs Saïed (Qays Sayed) nautti pitkään suurta kansansuosiota varsinkin sekulaarimman ja koulutetumman kaupunkiväestön keskuudessa. Hän sai suosiota käymällä näkyvästi korruptiota vastaan, mutta myös kurittamalla islamisteja ja järjestäytynyttä rikollisuutta. Valitettavasti, kuten usein käy, valta meni hänelläkin varsin pian hattuun ja hän suoritti heinäkuussa 2021 eräänlaisen vallankaappauksen, jossa valta keskitettiin presidentille ja riisuttiin parlamentilta ja pääministeriltä, näennäisenä perusteena riitaisan pattitilanteen ratkaiseminen.

Tämän jälkeen ei kuitenkaan palattu normaaliin vallan kolmijakoon eikä palautettu demokraattisia instituutioita toimintakykyisiksi esimerkiksi henkilövaihdoksin, vaan Kaïs jatkoi hallitsemista presidentin asetuksella ja poikkeustilalla sekä kirjoitti vaalilain uusiksi ilman poliittista prosessia. Tässä hän seurasi juuri niitä arabimaiden perinteitä, joita oli alkujaan vastustanut. Kaïsin kannattajat, kuten puolisoni, joka oli aikoinaan hänen opiskelijansa ja piti miestä miljoonien muiden tavoin Mr Cleaninä, argumentoivat, että suurin osa Kaïsin erottamista poliitikoista ja tuomareista ansaitsi puhdistuksen, koska olivat korruptoituneita. Ja näin epäilemättä olikin. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Kaïs lakkasi olemasta demokraattinen hallitsija. Hänellä oli vaalit voittaessaan 70 % kansansuosio, mutta se ei anna ikuista mandaattia.

Kaïs saattaa nähdä itsensä välttämättömänä välineenä korruption puhdistamisessa järjestelmästä, mutta mitä kauemmin poikkeustila ja yksinvaltaoikeudet jatkuvat, sitä todennäköisemmin hänestä tulee valtaan juuttuva autoritääri, jollaisia poikkeuksetta seuraa myös korruptio, koska autoritaria ja korruptio korreloivat, eivätkä ilman kausaliteettia. Poliittinen kilpailu - mm. monipuoluejärjestelmä ja vapaa media - ovat riitaisuudesta ja polarisaatiosta huolimatta demokratian edellytyksiä. Myös hyvän hallinnon.

Helteistä ja maastopaloista käynnistynyt protestiaalto kohdistui alkuun korruptoituneita valtionyhtiöitä vastaan, mutta laajeni sitten Kaïsin eroa vaativiksi mellakoiksi, joissa näkyvät niin arabikevään vallankumousten iskulauseet kuin viime vuosien Z-sukupolven vallankumousten käyttämä animehahmo Monkey D. Luffy. Kaduilla on nuorison lisäksi ammattiyhdistysväkeä ja korruptiosta vangittujen oppositiopoliitikkojen kannattajia, mukaan lukien islamistit. Toistaiseksi mielenosoitusten osanottajapohja on siis erittäin heterogeeninen, ja ryhmillä on myös täysin toisilleen vastakkaisia tavoitteita.

Liroja lappaa

On paistanut. On satanut. Pihojemme puskemat koivut ovat kasvaneet sellaista vauhtia, että naapuri taas halusi niitä poistettavan. Jouduin siis raskain sydämin murhaamaan parisenkymmentä puuntainta, joista suurin osa koivuja, mutta joukossa muutama pihlaja ja paju. Jätin kuitenkin sekä etu- että takapihalle koivuista suurimmat, jotta ne saisivat olla rauhassa ja kasvaa puiksi saakka. En myöskään kajonnut tulipunaisia ruusuja kukkiviin ruusupensaisiin, joiden lajia en tunne - paitsi että kurtturuusuja ne eivät ole.

Olin vasta päässyt valittelemasta sitä syksyn ensituntua, joka tuntuu väräjävän ilmassa, ja sen myötä laululintujen vaikenemista, vaikka eivät ne toki kaikki ole vaienneet. Mustarastaat ovat äänessä entiseen malliin ja niistähän aika suuri osa helsinkiläisen lähiömetsän linnunlaulusta lähteekin. Tänään oli myös hämmästyttävä päivä Kivikon lätäköllä, sillä siellä oli vakiosinisorsien lisäksi peräti kolme epätavallista vierasta kerralla: siipiään levittelevä merimetso, mudassa kipittävä liro sekä vaivihkaa sorsien takana uiva tavinaaras. Viimeksi mainittu saattaa olla sama, jonka olen nähnyt joko lätäkössä tai sinne johtavan Mellunpuron varrella jo useaan otteeseen, jopa talvella. Merimetso ja liro sen sijaan olivat kokonaan uusia lajeja koiralenkkilistalle, joka käsittää jo 97 lintulajia. On aika hyvät mahdollisuudet päästä yli sadan syysmuuton aikana.

Viime viikot minut piti kiireisenä muuan korkean tason aasialainen kaupparetkikunta ja sen myötä Säätytalolla järjestetyt tilaisuudet. Ulkomaankauppamme kun ei pysähdy silloinkaan, kun suurin osa suomalaisista on kesälomillaan. Ja hyvä niin. Maamme talous on kaikkea muuta kuin parhaalla mahdollisella tolallaan.

Tuosta vierailusta kuitenkin seurasi myös yksi luontoretki lisää, kun kävi ilmi, että intialainen kollegani harrastaa luontovalokuvausta. Hän vaikuttui, kun pystyin tunnistamaan kaikki selkärankaiset ja suurimman osan selkärangattomistakin hänen Suomessa ottamistaan kuvista - ja kaikki linnut ja nisäkkäät myös Intiassa otetuista. Niinpä vein hänet viikonlopun koittaessa tutustumisretkelle Viikkiin, jossa kuljimme pitkän lenkin peltojen, metsien ja Vanhankaupunginlahden rantaruovikoiden halki. Lintuelämä ei heinäkuun puolivälin jälkeen ollut vilkkaimmillaan, mutta olipa siellä silti mm. näyttävä kurkipari ja melko paljon kahlaajamuuttoa - liroja, valkovikloja, suokukkoja, töyhtöhyyppiä... taas lisää liroja.

Kasvitieteellinen osaamiseni on kasvanut yhtä kohisten kuin pihan koivut. Olen tunnistanut koiralenkin varsilta jo miltei 200 kasvilajia. Tuntuu oudolta, että jotkin yleisimmistä lähiöluonnon kasveista ovat sellaisia, etten ollut koskaan moisia nimiä kuullutkaan. Esimerkiksi sarjakeltano, jota tuntuu kasvavan aivan joka paikassa. Koskaan kuullutkaan.

Sydänkesän hiljaiseloa

On jo tultu heinäkuun puoliväliin ja pitää pinnistellä muistia, mitä olemme tehneet viimeiset pari viikkoa edellisen kirjoituksen jälkeen. 

Arkipäivät ovat kuluneet töissä. Pidin pääkesälomani jo touko-kesäkuussa sitä ajatellen, että olen sitten töissä heinäkuun, kun suurin osa suomalaisista haluaa olla lomilla. Tämä järjestely on sopinut minulle vuodesta toiseen, koska lintuharrastajana minulle paras aika vuodesta ovat touko- ja kesäkuut. Kääntöpuolena on se, että aina kun heinäkuussa sitten tapahtuu työrintamalla jotain yllättävää - kuten aina käy - on sitten toimistolla miltei yksin sitä selvittämässä, tai järjestämässä vierailua tai tapahtumaa, tai sijaistamassa yhtä aikaa kaikkia kollegoja.

Kesä on ollut suomalainen. On satanut ja paistanut vuorotellen. Kesäkuun lopussa kävin Hyvinkään seudulla. Nopossa juhlittiin veljentyttäreni valmistumista Prometheus-leiriltä ja kälyni syntymäpäivää. Piipahdimme myös Ridasjärvellä, mutta päivä oli sateinen ja siellä oli näemmä vihamielinen kyläyhteisö halunnut estää lintuharrastajia käymästä tornilla. Naurulokkeja ja kalatiiroja oli paljon, jokunen pajusirkku lauloi. Hiekkakuopilla oli kivitasku ja rantasipi.

Heinäkuun puolella kävin puolisoineni ja koirinemme Fiskarsissa, jossa oli antiikkimessut ja kaikenlaista tilpehööriä kaupan. Ostimme vanhan tikarin ja voimaeläimelläni korpilla varustetun muistikirjan. Raaseporin, Karjalohjan ja Sammatin alueilla on paljon kauniita maisemia ja kyliä.

Jossain vaiheessa syvää heinäkuuta kävimme myös Tammistossa ja Malmilla.

Kurkimäen, Kivikon ja Kontulan koiranulkoilutusreiteillä ei enää näe ja kuule yhtä runsasta linnustoa kuin touko-kesäkuussa. Nyt ollaan maastopoikasten piipityksen ajassa. Kahlaajat ja osa hysyistä muuttavat jo vähitellen etelää kohti. Silti lähes joka päivä tulee vastaan ainakin jotain ei aivan jokapäiväistä, mikä ilahduttaa. Lätäköllä oli yhä pikkutylli, seljoissa liikkuu pensas- ja hernekerttuja. Kultarinta, leppälintu ja mustapääkerttu päästelevät yhä katkelmia lauluistaan. Kirjosiepot eivät enää laula, mutta niitä yhä näkyy. Pajulinnut sen sijaan laulavat yhä. Tervapääskyt kiirivät taivaalla. Rastaiden ja tiaisten maastopoikasia on kaikkialla.

Puolisoni on tuonut Välimeren arollemme. Hän on tehnyt maailman parasta tajinea, jonka veroista ei ole. On grillattu nautaa, sikaa, kanaa ja ribsejä. On juotu Trentinon, Chiantin ja Sisilian viinejä, oluina Velkopopovickýä, Krušoviceä ja Mežpilsiä, joita toimme kesäkuiselta automatkalta Eurooppaan. Eipä moisiin täällä olisikaan ollut varaa.

Julkaisin englanniksi jo toisen osan Sudenhuutelijan päiväkirjoja, nimittäin Ukrainaan keskittyvän tiiliskiven, jonka voi siis nyt lukea sekä suomeksi että englanniksi. Muistan jonkun tämän blogin lukijan joskus toivoneen, että saattaisin nuo kirjoitukset saataville myös maailmankielillä. Tämä on nyt täytetty. Myös Sudenhuutelijoiden ensimmäinen, islamilaiseen maailmaan keskittyvä kirja on keväästä saakka ollut saatavilla sekä suomeksi että englanniksi.

Englanninkielisten editioiden julkaiseminen onnistuu halvemmalla, joten jos suomenkieliset kirjani ovat jollekin niiden lukemista halajavalle liian kalliita, englanninkieliset saa edullisemmin. Ilmaiseksikin voi suomenkielisiä kirjoja lukea kirjastoista kysymällä tai sitten tästä blogista. Toki kirjailijana toivon, että ne lukijat, jotka pitävät kirjoituksistani, harkitsevat myös kirjojen ostamista hyllyynsä, sillä tässä perin epävarmassa maailmassa luotan vanhanaikaisen painetun kirjan säilyvyyteen enemmän kuin eetterissä leijuvaan. Kun minusta aika jättää, kirjojani ei ole kovin paljon liikenteessä, joten niillä saattaa sitten olla arvoa. Kunkin ostetun kirjan tuotolla saamme melkein kokonaisen Hau-Hau-koiranruoan, joka riittää ruokkimaan kyltymättömän koiramme yhdeksi vuorokaudeksi.

Myös puolisoni ryhtyi kirjailijaksi. Ei siksi, että sillä tahkoaisi rahaa, vaan koska voi. Niinpä hän tekaisi eräänä koodauksen parissa valvottuna yönä suomenkielisen kirjan maailman parhaista salaateista sekä oma-arvontuntoa opettavan lastenkirjan mitä pienimmän Tuike-tähden seikkailuista yötaivaalla, valaisten tietä parvestaan eksyneelle yömuuttajalle. Minä tietysti tein niille suomen kielen kielentarkistukset, mutta kun puolisoni osaa koodata omia keinoälyagentteja tekemään askareensa, eihän niistä enää kovin monta kirjoitusvirhettä löytynyt. Kirjat ovat tietysti myös esteettisesti hyvin kauniita, kuten myös minun englanninkieliset Sudenhuutelija-kirjani, koska puolisoni vastasi niiden kansista ja graafisesta toteutuksesta.

Puolisoni ei ole vielä julkaissut kirjojaan. Toivottavasti julkaisee, ne ansaitsisivat tulla painettuun muotoonsa. Mutta perfektionistin työ ei tunnu koskaan olevan valmis; aina jotain detaljeja pitää vielä muokata, tai odottaa otollisinta tähtien asentoa.

Kukkia ja kyitä

Palattuamme automatkalta Euroopan halki on säitä pidellyt, väliin sateista, väliin aurinkoista. Kurkimäen ja Kivikon koiralenkki - välillä varioituna Kontulan kelkkapuiston alueella - on niin kukkeana erilaisista niittykasveista, että päätin asentaa iNaturalistin ja korjata sen luonnontuntemuksessani olevan ison aukon, että vaikken olekaan kasvien suhteen aivan täysi ummikko, lajintuntemukseni on kasvikunnan puolella ollut sangen hataraa.

Tuon sovelluksen kanssa alkoikin lyyti kirjoittaa. Jo sata kasvilajia aivan lähipoluilta, ja monien suomenkielisiä nimiä en olisi tuntenut ilman sovellusta. Nyt tiedän esimerkiksi, että kansanomaisesti koiranputkina pitämäni valkokukkaiset kasvustot kaikkialla ovatkin vuohenputkea, joiden lisäksi valkeina lainehtivat myös päivänkakkarain, peltosaunioiden ja mesiangervojen rykelmät. Keltaisina hohtavat yöttömässä illassa puolestaan rönsy- ja niittyleinikit, keltamot, ketokeltot, linnunkaalit ja ranta-alpit. Ja punaisina liekehtivät maitohorsma, metsäapila, puna-ailakki ja oranssivoikeltano.

Nyt kun kasvilajisto tulee tunnistetuksi lajilleen, huomaa myös sen, että itähelsinkiläinen lähiöluonto on sekoitus luonnonvaraisia kotimaisia kasveja ja ihmisten puutarhoista ja viljelmiltä villiintyneitä vieraslajeja. Jälkimmäiset eivät ole sentään enemmistössä, mutta yllättävän paljon niitä on metsäpoluillakin. Mikäs luontoa pidättelisi, kun siemenet leviävät lintujen, eläinten, tuulen ja milloin minkä mukana.

Lintumaailmassa monen lajin laulu on vähitellen tyrehtynyt, kuten juhannuksen jälkeen yleensä käy. Eletään maastopoikasten kaikkialta kantautuvien sirahdusten, ohuiden tsii-äänten ja kerjuupiipitysten aikaa. Yhä laulavat kuitenkin mustarastaat, pajulinnut, peipot ja leppälinnut, siellä täällä herne- ja pensaskerttu ja kultarintakin vielä. Tervapääskyt kiitävät taivaalla ja sateisina päivinä kalalokit keräilevät maan pinnalle pakotettuja kastematoja.

Kivikossa tuli koiralenkillä vastaan myös kyy. Käärmeiden olemassaolo alueellamme sai puolisoni hermoilemaan kovasti koiramme puolesta ja parina päivänä hän ei edes uskaltanut enää lähettää koiraa minun kanssani maastoon. Onneksi tilanne on palautunut, kun kyyhavainto jäi toistaiseksi ainoaksi vakioreitillä.

Lammassaaren pitkospuilla lauloivat yhä punavarpuset, pajusirkut, ruoko-, ryti- ja luhtakerttuset. Pornaistenniemen torniin ja piilokojulle kuului hyvin ruokosirkkalintu. Se oli minun nuoruudessani suurharvinaisuus Suomessa, mutta nykyisin siitä on tullut Etelä-Suomen kosteikoilla helpommin löytyvä laji kuin lehdoissa piileksivä viitasirkkalintu sirkkeleineen.

Ramsinniemellä karjahteli kiimainen kauris ja valkoposkihanhet olivat kerääntyneet kaikki yhteen poukamaan. Silkkiuikkuja ja isokoskeloita seilasi lahdella.

*   *   *

Hallituksen päätös sallia valkoposkihanhen ja merimetson metsästys kaikkina aikoina kaikkialla johtanee näiden hienojen lajien romahdukseen Suomessa, sillä suomalaiset ovat luontovihassaan kyltymätön ja kiihkoisa rotu, joka ei tunne välimuotoja kielletyn ja totaalisen välillä ja voi onnistua hävittämään näiden lajien paikalliset kannat yhdessä kesässä - ja merkittävän osan valkoposkihanhen koko maailmankannasta.

Valkoposkihanhi ja merimetso ovat täysin suomalaisen, vuosia jatkuneen propagandakampanjan ja misinformaation uhreja. Niitä kohtaan lietsottu viha on rummutettu huippuunsa toimittajien ja poliitikkojen jokakesäisellä kiihotuksella, eikä perustu mihinkään muuhun kuin siihen, että Suomesta kerran liikametsästyksellä hävitetyt lajit, jotka viimein ovat palanneet, ovat jääneet nykyaikuisten sukupolvelle tuntemattomiksi.

Muualla Euroopassa kumpikaan laji ei aiheuta tällaisia patologisia vihantunteita kuin Suomessa. Pitkin Keski- ja Länsi-Eurooppaa valkoposkihanhea on päinvastoin istutettu puistolinnuksi vesistöihin, siitä kun pidetään.

Suomessa sekä valkoposkihanhi että merimetso ovat paluumuuttajia, jotka syötiin loppuun keskiajan jälkeen ja vetäytyivät siksi arktisille reuna-alueilleen, mutta ovat silmittömän vainon ja munankeruun loputtua pikku hiljaa palanneet normaaleiksi lajeiksi myös lauhkeille vyöhykkeille.

Valkoposkihanhi syö lyhyttä tuoretta ruohoa, ja ironisesti sen ovat tuoneet kaupunkilinnuksi juuri ihmisten harrastamat leikatut nurmet. Ne muistuttavat valkoposkihanhien näkökulmasta tuoretta tundraa. Laji myös kestää pienempiä sorsalintuja paremmin minkkien ja supikoirien saalistuspainetta, vaikkakin merikotka ja kettu - molemmat runsastuneita kaupunkialueilla - ovat alkaneet hyödyntää valkoposkihanhea merkittävänä saalislajina.

Suomalaiset inhoavat valkoposkihanhien jätöksiä, vaikka ne koostuvat silkasta ruohosta, ja vaikka vastaavista tuotteista maksetaan maltaita lannoitteina. Kananpaskaa kyllä sitten kylvetään nurmet ja puutarhat täyteen ilman että se häiritsee ketään.

Merimetso syö luontaisesti niin kutsuttuja roskakaloja, Suomen sisävesillä varsinkin särkikaloja, ja siirtää näin nielemänsä fosfaatit ja muut ravinteet pesimäluodoilleen. Yhdyskunnat tappavat kerrallaan joitain pesimäpuita, mutta muuttavat ennen pitkää muualle, minkä jälkeen niiden entinen pesimäluoto toipuu ennennäkemättömäksi kukkamereksi. Merimetso siis auttaa vesistöjen liikarehevöitymiseen hyvin merkittävästi siirtämällä pikkukalojen sisältämiä ravinteita karuille luodoille.

Keskiaikaiset kronikat kertovat Suomen järvillä yhdyskuntina eläneistä "mustista pelikaaneista", joilla on tarkoitettu juuri merimetsoja. Yhdyskuntalintuna laji oli kuitenkin haavoittuvainen, sillä koko populaation munat voitiin kerätä yhdellä ainoalla venekunnalla, joka rantautui niiden pesimäsaareen.

Edessä tulee todennäköisesti olemaan kasapäin ympäristörikoksia ja kaikkien hanhilajien kantojen romahdus, joka säteilee pitkälle Suomen rajojen ulkopuolelle. Epäilemättä myös kuikat ja kaakkurit ammutaan vastedes merimetsoina.

*   *   *

Kolumbiassa oli presidentinvaalit ja vasemmistopopulisti Gustavo Petro sai seuraajakseen oikeistopopulisti Abelardo de la Espriellan, joka on Trumpin aatetovereita. Samaten oikeistopopulismi jyräsi Perussa, jossa vaalit voitti taannoisen diktaattorin tytär Keiko Fujimori.

Venezuelaa puolestaan ravisteli erityisen tuhoisa maanjäristys, joka sai rannikon kaupungit luksuskaupunginosia myöten sortumaan mereen. Tuhansia on kuollut. Aiemmin Kolumbiaan paenneet ystäväni palaamaan kotimaahansa vapaaehtoisina. Siellä ovat he raivanneet raunioista kuolleita ja loukkuun jääneitä, kärränneet vettä ja ruokaa tuhoalueille ja sadatelleet maata yhä Maduron sieppauksen jälkeen johtavan vasemmistopopulistisen diktatuurin posketonta korruptiota, joka ystäväni mukaan on vain entisestään pahentunut, kun siltä poistuivat Yhdysvaltain asettamat pidäkkeet.

Ranskaa ja muuta Länsi- ja Etelä-Eurooppaa koettelee ennätyshelleaalto. Pariisissa on julistettu äärimmäisestä hätätilasta kertovia rajoitteita alkoholin saatavuudelle. Britanniassa puolestaan pääministeri Starmer erosi. Hän oli jo kuudes paikkansa etuajassa jättänyt pääministeri kymmenen vuoden sisään. Tuulinen paikka. Ei sitten tullut Brexitistä kaiken kattavaa pelastusta, kuten Farage ja Johnson lupailivat. Ehkä kaikki paha ei sitten ollutkaan Brysselin byrokraattien ja puolalaisten putkimiesten syytä.

Iranin sodassa saatiin aikaan Yhdysvalloille kaikin puolin tappiollinen tulitauko, jonka jälkeen sotatoimet ovat sittemmin jatkuneet. Öljyn hinta ehti jo laskea, kun Hormuzinsalmen liikenne vähäksi aikaa palautui. Suomessa tämä ei toki näy.

Jalkapallosta kiivaillaan taas. Jääkiekon maailmanmestaruus, jonka Suomi voitti, meni meiltä sivu suun, koska olimme silloin matkoilla.

*   *   *

Kevyenä kesälukemisena luin Tuire Malmstedtin dekkarit Lasitarhan ja Lumihaudan, joita joku - en muista enää kuka - oli kovasti suositellut. Ne olivat ihan meneviä, varsinkin jälkimmäinen, jossa päästiin Lapin ja saamelaisperinteiden mystiikkaan. Jyväskylään sijoittunut Lasitarha jäi miljööltään varsin persoonattomaksi, Keski-Suomea olisi voinut tuoda samalla tapaa esiin kuin Inaria kylineen Lumihaudassa. Pienenä asiavirheenä jäi mieleen, että järven pintaa kimittäen kiitävä lintu ei kyllä ole kiuru, vaan kuvaus sopisi paljon paremmin vaikkapa rantasipiin.

Malmstedtin molemmissa kirjoissa oli tavanomaisen dekkarijuonen lisäksi yliluonnollisia elementtejä, jotka lähentävät niitä hieman kauhugenreen - muttei niin paljon, että ne kampeaisivat kirjoja pois hyvin perinteisestä poliisiproseduraalidekkarista. Muita yhteisiä tekijöitä kirjoissa olivat lastenmurhat ja piiloon jääneet sukulaisuussuhteet, jotka palaavat kummittelemaan.

Kirjoitin jokin aika sitten Meelis Friedenthalin romaanista Mesilased, jota en onnistunut löytämään Virosta, koska se oli kaikkialta loppuun myyty. Onnistuin kuitenkin saamaan sen englanniksi ulkomailta nimellä The Willow King, joten luen sitä nyt englanniksi, vaikka sivu sivulta harmittelen hieman, koska se pitäisi lukea viroksi tai edes suomeksi, jotta 1600-luvun Tarton miljöö pääsisi paremmin oikeuksiinsa.

Kevyttä kesälukemista edustaa myös Pekka Virkin Suomalaisen kommunismin ruumiinavaus, joka on työn alla tuoreesta tietokirjallisuudesta.

Vuosipäiväksi Venetoon II

Wienissä majoituksemme oli Liesingissä ja vietettiin pyhän ruumiin pyhää eli Corpus Christiä. Keskustaan pääsimme lähijunalla. Wienin vanhankaupungin kauneudesta, yksityiskohtien ja symbolien runsaudesta ei voi olla vaikuttumatta, mutta hinnat ahdistivat Puolan ja Tšekin edullisen hyvän elämän jälkeen. Tapaninkirkkoon oli liian pitkät jonot, mutta Pietarinkirkkoon pääsi helposti. Turisteja kärräävien hevosten virtsa piinasi eräitä muutoin niin viehättävistä vanhankaupungin kahviloista - niiden pitäisi vetää hevostelijat oikeuteen elinkeinonharjoittamisensa tuhoamisesta.

Seuraavana päivänä suuntasimme Wienistä pitkälle matkalle lounaaseen koko Itävallan halki. Käytimme ainoastaan maksuttomia teitä - mutkittelevia, idyllisiä reittejä halki jokilaaksojen ja vuorenharjanteiden. Ensin halki Steiermarkin, jota oli suurin osa reitistämme, ja lopulta Kärntenin läpi. Matkalle mahtui lehtimetsiä, kuusta ja lehtikuusta kasvavia rinteitä, viljeltyjä laaksoja, kyliä ja pikkukaupunkeja, keskiaikaisia linnoja, kirkkoja eri tyyleillä mutta kaikki katolisia, luontopolkuja, koskia ja lehmäin laitumia.

Pysähdyimme Thennebergissä leipomokahvilaan, joka oli tihkusateessakin erittäin ystävällinen ja myi meille myös ensiluokkaista hunajaa. Puolisoni palasi vielä lähtiessämme ostamaan ison törpön samaa. Kuten tiedämme, oikea yrttikasviniityiltä voimansa saanut vuoristolaishunaja on mitä maagisin substanssi. Faaraoiden Egyptissäkin hautoihin haudattu hunaja on säilynyt virheettömänä vuosituhannen. Ei ihme, että siihen ja lehtikultaan kääriytyneinä Kännön Mehiläistien hahmot lentelevät ajan ja ulottuvuuksien halki.

Mustapääkerttu lukeutuu varmasti Euroopan yleisimpiin lintuihin, sillä vaikka Suomessa se keskittyy varsin paljon etelään, sen levinneisyys kattaa koko mantereen ja tämänvuotisellakin Euroopan-matkalla se laulaa luritteli jotakuinkin jok'ikisellä sellaisella pysähdyksellä, jossa oli edes jokin vanhempi lehtipuu jossain näköpiirissä. Vain mustarastas ja talitiainen pystyvät samaan suoritukseen - ja Suomenlahden eteläpuolella ehkä tiltaltti.

Ajoimme myös Kännön Käsistä tutun Neulengbachin ohitse sinne kääntymättä - eihän tuo paikka loppujen lopuksi esiintynyt kovin edukseen myöskään Egon Schielen traagisessa elämässä. Saavuimme jossain vaiheessa Frankenfelsin linnalle ja panimme siellä pystyyn pienen tauon. Sukkar kirmasi vuoripuroon ja me käyskentelimme vesiputouksen tykönä. Koskessa säntäilivät virtavästäräkit sinne ja tänne, peukaloinen ja punarinta lauloivat - ja tietysti ne tavanomaiset mustarastas ja mustapääkerttu.

Kävimme luontopoluilla Gesäusen kansallispuistossa ja Nixhöhlessä. Admontissa löytyi koskesta myös rantasipi. Kuusitiaisia oli äänessä kaikkialla, siellä täällä myös viitatiaisia. Neumarktin läpi ajettiin ja käytiin kahvilla. Feldkirchenin ja Villachin välillä pysähdyttiin Ossiachinjärven rannoille. Siellä kuului etelänsatakieltä, keltahemppoa. Joka kylässä mustaleppälintu rahisi jossain katoilla.

Kärntenin laaksoista mutkittelimme lopulta rajan yli Italian puolelle, jossa ensimmäinen vastaantuleva pikkukaupunki on Tarvisio. Oli tultu Friulin Alpeille, jossa pääkielenä on hieman retoromaaniin vivahtava friuli ja alueellispatriotismi näytti olevan voimissaan, sillä Friulin lippuja näkyi kylissä enemmän kuin Italian ja luonnonsuojelualueillakin opasteet olivat friuliksi, saksaksi ja englanniksi ennen italiaa. Vuoristolaiset nyt ovat hieman sellaisia kaikkialla maailmassa. Majoituksemme oli jylhää jokivartta pitkin eteenpäin Pontebbassa, jossa majoituimme aikoinaan ilmeisen vauraaseen mutta sittemmin hieman kulahtaneeseen palatsiin. Vuoristonäköalan toki saimme kattoikkunasta ja kylillä oli vielä muutama ravintola auki, oltiinhan Italiassa, jossa ruoka ja viini otetaan vakavasti.

Seuraavana aamuna Trasaghisin tulvaniityillä ja ruderaattipensaikoissa näin lulluttelevia kangaskiuruja ja aneemisia säkeitään veivaavia pensassirkkuja. Pikkutyllikin siellä kipitti. Jonkin matkaa jylhiä rinteitä ja vuoristometsiä eteenpäin ja saavuimme kristallisen pikku järven, Lago di Corninon rantamille. Sieltä löytyi kansallispuisto, luontotalo ja viitisenkymmentä hanhikorppikotkaa kaartelemassa jyrkänteiden liepeillä. Seuranaan niillä oli joukoittain korppeja ja hiirihaukka. Järven ympäriltä löytyi myös viitatiaisia, pähkinänakkeleita ja muuta.

Corninon kylässä olisi ollut muutama vuoripurojen kalaa tarjoava ravintola, mutta puolisoni oli varjossa minua odotellessaan jo löytänyt meille lounaspaikan alarinteistä San Pietron kylästä, Ragognan linnan alapuolisesta ravintolasta. Siellä oli hyvää ruokaa edullisesti ja perin ystävällinen vastaanotto. Ravintola oli serpentiinitien päässä ja tyhjä tullessamme, täysi lähtiessämme. Mustaleppälintu raksutti ja pyrstötiaiset sirahtelivat puissa.

Iltapäivällä ajoimme Pordenonen ja Trevison suuntaan, Veneton alangoille ja lopulta Venetsian laguuneille. Majoituksemme oli pienessä Porto Levanten kylässä laguunien ja aallonmurtajain maailmassa, josta löytyi tuntien iltakävelyllä 66 lintulajia. Laguuneilla kahlaili satoja flamingoja, kymmeniä silkkihaikaroita, siellä täällä harmaa- ja ruskohaikaroita, pronssi- ja pyhäiibiksiä sekä paljon avosettejä, pitkäjalkoja ja meriharakoita. Kyhmyjoutsenten lisäksi laguuneilla lipui pari mustajoutsenia. Lokkeja ja tiiroja oli ilmassa paljon hyönteisjahdissa, tavanomaisten etelänharmaa- ja naurulokkien lisäksi paljon kaitanokkalokkeja ja jonkin verran mustanmerenlokkeja. Ja runsaiden pikkutiirojen lisäksi siellä täällä kala-, riutta- ja hietatiiraa. Sorsalinnuista mielenkiintoisimpana laguuneilta löytyi harvinaiseksi käynyttä punasotkaa. Etelänsatakielet lauloivat yössä, silkkikerttusia ja heinäkerttuja oli kaikkialla.

Porto Levantesta risteilimme kiireettä Pojoen suistoalueen kosteikkoja ja maatalousalueita pitkin kylästä kylään ja lopulta pääkohteeseemme Fenil del Turcon kylään Adrian ja Rovigon pikkukaupunkien välillä. Vietimme siellä aikaa myös kesäkuussa 2024 ja majoituimme nytkin tarkoituksella samaan paikkaan, Ruusujen hoviin Villa Millefioriin, joka on kukkeiden puutarhain ympäröimä kartano peltojen keskellä. Suomalaisen kansanperinteen mukaan joka hääpäivällä on oma nimensä, ja neljättä hääpäivää on nimitetty "kukkahäiksi", joten sen viettäminen "tuhansien kukkien" Ruusuhovissa sopi kuvioihin oikein hyvin. Myös Sukkar-koiramme piti kirmaamisesta peltojen halki kulkevia polkuja autioissa kesäöissä, äänitaustana etelänsatakielten ja mustarastasten konsertti.

Fenil del Turcosta tuli matkamme etäisin piste tällä kertaa, jos ei kaupoissa käyntiä Rovigossa lasketa. Sieltä lähdimme matkaamaan huoletonta vauhtiamme takaisin Suomeen, sillä puolisoni oli jäänyt kaipaamaan lisää aikaa Tšekissä ja Prahan sisällyttämistä myös tämän matkan ohjelmaan.

Niinpä suuntasimme jälleen kohti pohjoista ja rakkauden kaupunkiin Veronaan, joka on ollut yksi säännöllisistä pysähdyspaikoistamme Italiaan ulottuneilla matkoilla. Löysimme tiemme jälleen kerran Piazza dell'Erben torille ja kuten muutama vuosi sitten, puolisomme osti itselleen jälleen veronalaisen olkihatun. Kuten ennenkin, Veronan vanhassakaupungissa lenteli kalliopääskyjä ja mukaan tarttui kaikenlaista pientä mukaan viemisiksi.

Valpolicellan viinitarhain kautta matka jatkui pohjoista kohti Roveretoon, jossa teimme ison ostosrupeaman ruokia, oliiviöljyjä ja viinejä. Sitten jatkoimme Trentoon ja Bolzanoon, josta päätimme jatkaa tällä kertaa harvemmin ajettua keskimmäistä reittiä Sarentinon kautta Sterzingiin ja Pennesin solan kautta Brennersolaan. Sarentinon vuoristolaaksossa lauloi vuoriuunilintu ja koskessa löivät leikkiä virtavästäräkit. Pennesin ylityksellä sataa tihrutti, mutta ehdimme silti käyskennellä rhododendronia kasvavilla alppiniityillä ja kuusimetsien rinteillä. 

Yövyimme upouudessa alppihotellissa Ladurnsin kylässä, jossa on jonkinlainen talviurheilukeskus, ja aamulla menimme katsomaan Brennerin kylässä Italian ja Itävallan rajalla olevaa ostoskeskusta. Itävallan puolella Brennersolaa oli sinä päivänä sateista ja jatkoimme Innsbruckin kautta Saksan rajalle, kävimme Geroldin ja Krünin alueella luonnonsuojelualueella ja jatkoimme sitten Garmischiin, jossa söimme lounasta erään vanhan ystäväni kanssa. Tuon potsdamilaisen kanssa olen alkujaan tavannut muinaisina aikoina, jolloin olin opiskelija ja hän oli Kaukasiasta kovasti kiinnostunut nuori opiskelijapoika. Nyt hän on erokriisin läpikäynyt, ashramissa itseään etsinyt ja Intiaan hurahtanut keski-ikäinen psykoterapeutti, joka suunnittelee muuttavansa Baijerin vaurailta vuorilta takaisin kotiseudulleen Potsdamiin, kun tyttöystävä lähti toisen naisen matkaan ja itse hän puolestaan pariutui joogaopettajattarensa kanssa. Hauska ja hilpeä lounas silti sateisessa Garmischissa.

Ehdimme vielä ajaa Baijerin halki ensin Müncheniin, jossa puolisoni halusi jälleen käydä eräässä pikkukaupassa ja löysikin etsimänsä. Mutta emme jääneet Müncheniin vaan jatkoimme Deggendorfiin ja Bayerischer Waldin metsäteitä Eisensteiniin ja Böömin puolelle. Böömissäkin oli pitkien taipaleiden verran tunnelmiltaan perin grimmiläisiä metsiä, joissa kuljeskeli punahilkkoja, noitia ja ihmissusia, ja joissa usva kerääntyi sulkahattuisten metsästäjien asuttamien mökkien vainioille.

Pääsimme silti hyvin valoisan aikaan majoituspaikkaamme Jindřichovicen linnaan eli Heinrichsgrüniin, jossa zámek eli paikallinen linna oli kokonaan meidän, koska muita vieraita ei näemmä linnassa sinä iltana ollut. Tämä sopi meille mainiosti, olihan silloin yö, jona tähtitaivas sykki ja Jupiter ja Venus asettuivat konjuktioon, muodostaen taivaalle suuren silmän. Linnan puistomailla oli useampia idyllisiä lampia, joita asuttivat muun muassa heinätavit, nokikanat ja silkkiuikut. Kattohaikara kalisutti nokkaansa erään ulkorakennuksen katolla.

Seuraavana päivänä ajoimme Prahaan ja matkan varrelta on mainittava Vranovicen kylän leipomokahvila, joka oli mitä ystävällisin paikka ja kakut ensiluokkaisia. Siellä ei ollut saapuessamme asiakkaita, kun taas lähtiessämme tungosta oli niin, ettei kääntyä mahtunut. Tämänkin paikan takaa löytyy idyllinen lampi, jossa kellui mm. tukkasotkia ja lehdossa lauloi kultarinta.

Prahassa otimme iisisti, vaikka löysimmekin monta kiehtovaa asiaa, söimme Mustan tähden alkemiasta inspiroituneessa ravintolassa, kuljimme Kaarlensillan yli ja toista siltaa takaisin. Illalla jatkoimme Prahasta matkaa pohjoiseen, kävimme lastaamassa autoon tšekkiläisiä oluita ja ruokia ja menimme yöksi majataloon Ždáriin, jossa kävin koiran kanssa yöllä peltojen laitoja seurailevilla poluilla.

Seuraavana aamupäivänä Liberecissä (Reichenbergissä) oli sateista. Opiskeluajoiltani muistissani säilynyt olutkellari Salamandr ei ollut enää olemassa. Söimme turkkilaisen ravintolan terassilla. 

Puolaan päästessämme sateinen sää jatkui ja olimme paljolti jo paluumatkan tunnelmissa, koska jokaisella matkalla on aikansa ja paikkansa. Zgorzelecissa ja Wrocławissa kävimme ostoksilla, joista olimme sopineet jo menomatkalla, koska Puolan hinnat ovat ainakin Varsovan ulkopuolella usein viisi tai jopa kymmenen kertaa halvempia kuin Suomessa, ja saatoimme siten säästää tekemällä mahdollisimman paljon tulevan ajan ostoksia Puolassa. Autoon lastattiin mm. kaksi grilliä ja kaksi ilmastointilaitetta, joiden kaikkien hinnat olivat kymmenesosa siitä, mitä samat tuotteet Suomessa maksavat. Jos ruoka säilyisi paremmin, siitä olisi saanut isoja säästöjä kuukausiksi eteenpäin.

Łódźin takamailla hankkiuduimme yöksi hotelliin, joka oli Boginian tuppukylässä kahden toisiinsa nähden joteensakin vastakkaisesti nimetyn kylän, Natolinin ja Moskwan, liepeillä. Siellä oli kasapäin käytävillä yötä myöten kirmaavia lapsilaumoja, ilmeisesti jokin kesäleiri, ja humalaisia aikuisia, mutta paikan alakerran ravintola oli kunnollinen ja puolalaiseen tapaan erittäin edullinen.

Varsovan ulkopuolella ja Suwałkissa teimme vielä viimeiset ostokset ja ylitimme sitten rajan Liettuaan. Kalvarijan lähellä Sangrūdan kylän alueella yövyimme vanhassa myllärin talossa, jota pitävä nainen mitä ilmeisimmin on maauskon harjoittaja. Yöllä ei kannata välttämättä eksyä talon alimman kerroksen porsliininukeilla ja olkinaisilla täytettyihin huoneisiin. Talossa saattaa myös muutama henki kuljeskella. Me kuitenkin nukuimme hyvin ja leppoisasti, paikka oli tunnelmallinen ja näkymä ikkunasta pihalammille ja huvimajalle. Jalohaikara kahlaili lammella ja pari kyhmyjoutsenta asusti siellä. Korpit kiertelivät päärakennusta ja niityllä jolkotteli kettu. 

Viimeinen matkapäivä oli sateinen, kun ajoimme tällä kertaa normireittiä Via Balticaa pitkin, pysähtyen ostoksille Bauskassa ja kahville Häädemeestessä. Tallinnassa havaitsimme suureksi iloksemme, että puolalainen HalfPrice oli avannut ensimmäisen myymälänsä vain päivää aiemmin myös sinne. Lafkan liikeidea on myydä aitoja merkkituotteita ja laatukamaa, mutta edellisiltä vuosilta - kaikki puoleen hintaan.

Sateiseen Helsinkiin purkauduttiin laivasta keskiyön jälkeen. Seuraavakin päivä oli sateinen. Koira riemuitsi pääsystä tutuille kävelyreiteilleen, joissa lukemattomat kukat nyt kukkivat ja rastaiden maastopoikaset pörähtelevät sinne tänne. Puolalaisesta lemmikkikaupasta ostettu punkkipanta on toiminut todella hyvin - aiemmin Sukkar oli suoranainen punkkimagneetti, mutta pannan hankkimisen jälkeen ei ole löytynyt yhden yhtä punkkia.

Juhannuksena grillasimme viisi euroa maksaneella uudella grillillämme kasslereita, joimme italialaisia viinejä ja tšekkiläisiä oluita. Tervapääskyt kiiruivat yöttömällä taivaalla.

Vuosipäiväksi Venetoon I

Pidin poikkeuksellisesti kokonaista kolme viikkoa kesälomaa yhteen menoon järjestettyäni juuri ennen erään pohjoismaisen tapaamisen Helsinkiin. Lomani alkupäivät olimme vielä täällä pääkaupunkiseudulla, mutta sitten tulimme siihen yhteisymmärrykseen, että köyhyydestä huolimatta meidän tulisi mielenrauhamme vuoksi tehdä jokavuotinen kesämatkamme Eurooppaan. Neljäs hääpäivämme oli koittamassa ja halusimme päästä siksi päiväksi paikkaan, johon olimme kesäkuun 2024 rengasmatkalla tykästyneet. Niin teimmekin. 

Vaikka matkustaessa rahaa menee bensaan ja majoituksiin, melkeinpä kaikki muu on halvempaa kuin oleillessa Suomessa. Siksi kalliiksi on elo Helsingissä tätä nykyä käynyt. Jos jättää Pohjoismaat ja Sveitsin laskuista, kaikkialla muualla ostovoima hyvään elämään onkin heti parempi.

Teimme myös päätöksen käyttää koko matkan ajan navigaattorissa maksulliset moottoritiet välttävää asetusta, kun ei ollut ahdistavaa kiirettä mihinkään, ja tämä teki matkanteosta miellyttävämpää, mielenkiintoisempaa ja myös halvempaa. Bensa nimittäin maksaa selvästi enemmän motarien varsilla kuin pikkuteillä, ja alemmat nopeudet kuluttavat sitä vähemmän. Etuna on lisäksi se, että matkalla näkee kyliä, pikkukaupunkeja ja voi pysähtyä milloin metsätielle, milloin leipomokahvilaan tai maalaiskrouviin. Motareilla ei näe juuri muuta kuin huoltoasemia ja rekkojen täyteisiä taukopaikkoja.

Mutta kuten totesin, loman ensipäivät olimme Suomessa. Kurkimäen ja Kivikon koiralenkkiä siunattiin maagisella ilta-auringolla, puut viheriöivät ja kukat kukkivat. Kielojen ja syreenien tuoksu leijaili valoisissa kesäilloissa. Iltana muutamana löysin lehtokurpan kurnuttamasta Kivikon metsänreunain yllä. Kun vuonna 2017 muutin Kurkimäkeen, se lenteli kiertorataansa usein pihammekin yli, mutta muutamaan vuoteen ei sitä enää ole täällä näkynyt. Hyvä kuitenkin, että Kivikon puolella se yhä kurnuttaa ja tsivittää yössä.

Kivikossa on frisbeegolfkentän avomaiden takana hyvin arvokas metsäalue, jossa alkoivat toukokuussa laulaa sirittäjät ja laulurastaat, ja jossa elää kätköisästi myös ilves. Uusina saapuvina muuttolintuina ehdin toukokuun lopulla löytää reitiltä laulavan viitakerttusen, joka toi pikantin lisänsä kultarintojen lauleloihin, sekä kentän ruohikoissa rääkkyvän ruisrääkän ja polulla kipittäneen pikkutyllin. Olinkin jo aiemmin ollut kuulevinani pikkutyllin kutsuäänen Kivikon lätäkön liepeillä, mutten ollut uskonut sitä havainnoksi saakka. Uskoin lopulta kun näin.

Kävimme jälleen syömässä Nuottaniemessä ja kävelemässä Espoon rannoilla. Niin ikään kävimme jälleen nauttimassa Eestinkylän hampurilaisista ja kuljimme koiramme kanssa peltojen keskellä sijaitsevalle kukkulalle, joka vaikutti pyhältä vähän kuin Kurkimäen päiväkodin kurgaani. Porkkalan metsissäkin samosimme.

Kävin katsastamassa myös Pornaistenniemen ja Lammassaaren polut myöhään saapuvien muuttolintujen varalta ja sieltähän löytyi punavarpusia laulamasta joka puskasta, lehdosta kultarintaa ja viitakerttusta, ja ruovikosta ruoko-, ryti- ja rastaskerttuset. Luhtalitukka kukki pitkospuiden varrella.

Vanhassa Kirkkopuistossa sijaitsee portaali ja siinä lähellä kävimme myös Tanskan kuninkaan syntymäpäiviä viettämässä. Tämän jälkeen oli aika lähteä lopulta Euroopan-matkallemme ja ylitimme Suomenlahden illalla.

Virossa ensimmäinen kohteemme oli Matsalunlahti, jossa majoituimme upean vehreään Haeskan kartanoon. Oli valoisia kuutamoöitä, yölaulajia, vehreää mutta myös hyvin tuulista. Haeskan rantaniityillä ja tornilla kävimme paljon, myös Tuurun pitkospuilla, Põgari-Sassin rannoilla, Puisenniemellä ja Kiidevassa. Matsalunlahden kylissä oli varsin onneton tarjonta ruokaa tai edes kauppoja, joten kävimme oikein hyvässä pizzeriassa Lihulassa.

Rantaniityillä oli runsaasti töyhtöhyyppiä ja kuoveja, pensastasku taisi tuolta tulla vuodariksi, hanhiakin oli yhä parvittain. Kattohaikaroita oli hyvin harvakseltaan - paluumatkalla niiden määrä Baltiassa oli selvästi lisääntynyt, tai ehkä se johtui vain menomatkan kovasta tuulesta. Matsalunlahdella avosetti ja Lihulassa tulipäähippiäinen edustivat Suomessa harvinaisempaa lajistoa, vaikka kumpiakin nähdään myös Suomessa nykyään säännöllisesti. Niittysuohaukkoja näin Matsalunlahden maisemissa kaksi.

Jatkoimme matkaa Pärnuun, jossa syötiin ja kahviteltiin idyllisessä paikassa. Sitten etelään Kablin rannikolle, jossa käytiin luontopolku. Rannoilla oli suosirrejä ja tyllejä, metsässä lauloi muun muassa idänuunilintu. Latvian puolella seurailtiin Vidzemen rannikkoa ja pysähdyttiin perinnepaikoissa, Vitrupen rannalla ja kurpitsakeittokrouvissa. Saulkrasti on aina ollut matkan varrella Via Balticaa ajaessa, mutta tällä kertaa viimein päädyimme yöpymään siellä. Hyvä valinta olikin - upeita rantoja ja rantapolkuja poukamien ympärillä auringonlaskun katseluun.

Riian ohitustien jälkeen emme seuranneet tavanomaista reittiä Iecavan ja Bauskan kautta, vaan poikkesimme itäisemmälle reitille, joka johti Skaistkalnen kylään, viimeiseen lättikylään ennen Liettuaa Memelin toisella puolen. Skaistkalnessa kymmenvuotias pikkupoika kurvasi rehvakkaasti autolla torin laitaan kavereitaan moikkaamaan, kun olimme kahveilla, ja kuusen latvassa sirisi keltahemppo.

Liettuan puolella tullaan Biržain kaupunkiin, jonka kupeessa on lintujärvi. Vähän kaupungin jälkeen pysähdyimme tienvarsikosteikolle lehdon katveessa ja peltojen laidalla. Siellä lauloi jokseenkin kaikki rastaskerttusia, satakieliä, kultarintoja ja punavarpusia myöten. Jopa viiriäinen oli äänessä.

Olimme jonkin aikaa aikeissa mennä Vilnaan, se kun on viimeinen Baltian pääkaupunki, jossa puolisoni ei ole vielä käynyt, mutta juutuimmekin Kurėnain kylän liepeillä olevaan järven rannassa sijaitsevaan ravintolaan. Kokemus oli hieman outo, koska puolisoni oli vakuuttunut, että hänellä oli aitoja muistoja samasta paikasta, jossa olimme molemmat olleet, mutta minä olen melko varma, ettemme koskaan vierailleet tuossa paikassa aiemmin. Ikään kuin vihjeeksi meille ilmestyi brasilialais-saksalaisen näyttelijän ja elokuvantekijän Patrick Santosin nimi, ja kun katsoimme, mitä hän oli tehnyt, löytyi tarina limittäisistä tai rinnakkaisista todellisuuksista. Asiasta tosin tekee vielä hämmentävämmän se, että Saksassa on tehty kaksi eri produktiota nimellä Who am I? ja niistä toisessa Santos oli mukana, mutta nimenomaan se toinen, Baran bo Odarin ohjaama, vaikuttaa aiheensa puolesta relevantilta, koska käsittelee vaihtoehtoisia todellisuuksia. Hän on tehnyt myös Netflixin Dark-sarjaa.

Emme sittenkään menneet Vilnaan, vaan käännyimme takaisin kohti Kaunasta ja jatkoimme ostoksille Suwałkiin. Puola on pysynyt seudun edullisimpana maana. Ruokien, kodinkoneiden ja paljon muun hinnat ovat viisi, joskus jopa kymmenen kertaa edullisempia kuin Suomessa. Lisäksi puolalaisten ostovoima on noussut kohisten ja raha näkyy.

Jatkoimme vielä samana iltana etelään halki ilta-auringon kultaamien kylläisten värien, joissa maisema lepäsi, usvaa niityillään ja saksanturilaiden parveilua metsämailla. Tarkoitus oli päästä Biebrzan kansallispuiston maastoihin seuraavaksi päiväksi, ja majapaikkamme oli Wroceńin kylän lähellä peltojen keskellä. Yöllä oli täysikuu, šakaalit ulvoivat ja suuri risti kohosi peltojen halki vievän tien risteyksessä pystyyn jätettyjen pyhien tammien katveesta. Töyhtöhyypät vinkuivat yölläkin.

Seuraavana päivänä kävelin koiran kanssa joen rantaan, näin harjalinnun ja pari peltopyytä, kuulin tavanomaisempien laululintujen lisäksi kuhankeittäjän ja luhtakanan. Jatkoimme sitten matkaamme etelään halki Biebrzan jokilaakson, niittyjen, lehtojen, sekametsien ja saraniittyjen. Näin useita niittysuohaukkoja, kohtasimme harmaapäätikan ja palokärjen. Długa Lukan legendaaristen pitkospuiden päästä löytyi yhteistyöhaluinen laulava sarakerttunen useampien piilottelevampien lajitovereidensa ohella. Taivaanvuohi kitkutti maassa, oli kurkia, pensastaskuja, lehtokerttuja ja kultarintoja.

Jätettyämme kansallispuiston maisemat taakse saavuimme mutkittelevia teitämme pitkin Sokołyn pikkukaupunkiin, jossa söimme hyvin edullisesti, kävimme vilkaisemassa paikallista katedraalia ja Lewiatan-ruokakaupassa. Siemiatyczen alueen metsistä löytyivät tammitikka ja pikkusieppo, pähkinänakkelit huutelivat.

Siksi illaksi tulimme Lublinin kaupunkiin, johon miellyin pysähdyspaikkana niinä vuosina, joina asuin Kiovassa. Majapaikkamme oli jonkinlainen kylpylähotelli, joka teki rahaa myymällä hyvinvointipalveluja, kun taas yöpymisen hinta oli hyvin edullinen. Illalla kävimme läheisessä kebabpaikassa syömässä ja ottamassa tuopit.

Yllättäen Lublin oli tuttu myös puolisolleni, joskin ilmeisesti 1500-luvun lopulta. Vuonna 1569 Lublinin sopimus yhdisti Puola-Liettuan kansainyhteisöksi ja samalla suurvallaksi. Parikymmentä vuotta myöhemmin kaupunkiin saapui tai siellä eli henkilö, joka oli jättänyt muistojaan puolisoni tietoisuuteen, tai sinne, mistä niitä hänelle tupsahtelee, koskapa puolisoni kuvaili tarkasti kadut, joille kuljimme vanhaankaupunkiin sekä Lublinin linnan Pyhän kolminaisuuden kappelin ja sen sisällä olevat freskot ja pylväät. Kävimme syömässä ruhtinaallisesti ravintola Magiassa, jossa joskus Ukrainan vuosinanikin söin.

Seuraava kohteemme Puolassa oli minulle uusi kaupunki, Tarnów. Ostimme siellä mansikoita torilta ja siemailimme kahvia raatihuoneenaukion laidalla. Majoituksemme oli Łętowicen kylässä, jossa näin harjalinnun ja mustapäätaskun ja kävimme iltaisella retkellä metsien ja niittyjen halki radanvarteen. 

Seuraavana päivänä Tarnówista lähdettyämme ajoimme länteen ja teimme ostospysähdyksen Bochniaan. Tšekin puolelle saapuessamme kävimme kaupunkipysähdyksellä ja syömässä Ostravassa, joka ei tosin ollut yhtä viehättävä kuin Olomouc. Ostravan muistan siitä, että isoisäni jäämistössä oli sieltä lähetetty natsivallan aikainen postikortti Hitlerin kuvalla, johon oli leimattu hakaristileima ja teksti "Mährisch Ostrau, mustien timanttien kaupunki, kiittää führeriä vapautuksen päivänä...", joka tietysti oli miehityspäivä.

Jatkoimme matkaa Määrin halki viime syksyn matkalta tutuille seuduille Pavloviin, Mikuloviin ja Pasohlávkyyn, joissa vietimme muutaman päivän viettäen hyvää elämää, jonka tšekkiläinen hintataso mahdollistaa. Varsinkin ravintoloissa syöminen oli Tšekissä vielä Puolaakin edullisempaa. Kävimme tutuissa maisemissa Děvínin kalkkikivikukkuloilla ja Věstonicen tekojärven rannoilla. Näin mehiläissyöjiä. Katselimme järven ylittävältä kynkäältä pienellä saarellaan, entisellä kukkulanhuipulla, kohoavaa Pyhän Leonhardin kirkkoa, jonka kirkonkylä, Mušov, jäi aavekaupungiksi veden alle tekojärven rakentamisen jälkeen. Tuolla hetkellä ohi lensi pikkuhaikara. Samana iltana näin järven toisella puolella myös yöhaikaran. Molemmat uusia Tšekin maalistalleni. Tekojärven rannalla oli lepuulla myös kokonainen parvi niilinhanhia, joten tämä afrikkalainen laji, josta on tullut yleinen Länsi-Euroopassa, on levinnyt idässä Tšekkiin saakka.

Käväisimme myös Břeclavissa, jossa vilkaisimme Neitsyt Marian ilmestyksen kirkkoa. Břeclav ei kuitenkaan ollut lainkaan yhtä viehättävä paikka kuin Mikulov tai pieni Pavlov. Mikulovissa söimme todella hyvin, todella edullisesti, ja Liechtensteinin ja Dietrichsteinin suvuille kuulunut Mikulovin, saksaksi Nicolsburgin, linna on näyttävä. Pavlovissa kävimme aamiaisella samassa majatalossa, jossa syyskuussa osallistuimme erään ystäväni 50-vuotispäiville. Pasohlávkyn kylässä käyskentelimme iltaisin järven rannoilla mehiläissyöjäin surahdellessa viljelmäin yllä.

Itävaltaan ylitimme rajan aurinkoisena päivänä ja maasto pysyi samanlaisena kumpuilevana ja viinitarhain täyteisenä kuin Määrissä. Pysähdyimme kahville ja siunatuille kakuille Gaweinstalin kylän leipomokahvilaan ja jatkoimme sitten kohti Wieniä. Missä hyvänsä pysähdymme kahville ja leivoksille, paikka on yleensä tyhjä tullessamme, mutta täyttyy heti jostain aineellistuvista vieraista, niin että lähtiessämme on paikan asiakaskunta moninkertaistunut. Varsinkin jos puolisoni piti paikasta.

Mutta tähän on hyvä katkaista tämänkertainen matkakertomus, ja jatkaa sitä seuraavassa kirjoituksessa.