Olin taas viikonloppuna Virossa. Tällä kertaa matka suuntautui Itä-Viroon, Virumaalle. Matkaseurana eräs Tallinnassa oikeustieteistä valmistunut suomalainen. Menimme perjantain ilta-aluksella lahden yli ja ajoin suoraan Tallinnasta Narvan maantietä pitkin itään. Tie oli hiljainen ja hyvä. Majoituimme Viitnan kylässä motelliin, jonka yhteydessä oli kaukasialainen šašlyk-ravintola. Söimme hartšokeitot ja joimme oluet.
Aamulla matka jatkui Rakveren vieritse kohti maaseutumaisemien takana siintävää Peipsijärveä. Viron omaa Laatokkaa emme kuitenkaan päässeet tällä kertaa näkemään, sillä kohteemme oli 92 asukkaan kylä, Võtikvere, jossa muuan sieltä alun perin kotoisin oleva kirjailijatar järjestää säännöllisesti kirjailijapäivän. Olimme aikaisessa. Kustantajat vasta kasailivat kirjoja pöydille ja vironvenäläinen antropologi-trubaduuritar koelauloi ja tarinoi (silloin vielä) tyhjille penkeille.
Osa esiintyjistä oli suomalaisia, tosin sellaisia, joilla on asumisen tai kielenharrastuksen kautta sidos Viroon. Kylässä asuvista perheistäkin yksi oli etnisiä suomalaisia. Vehreässä lehtimetsässä pajulinnut tapailivat säkeitä, pähkinänakkeli ahkeroi puiden kaarnoissa ja jokin tikka naputti, muttei näyttäytynyt.
Naapuritalo oli muuntautunut koko perheen voimin kahvilaksi ja pikaruokalaksi kulttuurivieraille. Suomessa sellainen olisi varmaan kielletty. Kahvilla ollessani taivas tummui ja putosi. Ankara kuuro, joka tuntui enteilevän loppua tämän Euroopan viimeisen viattoman kesän ikimuistoisille helteille, lankesi runoilijoiden, historioitsijoiden ja vanhojen vakoojien niskaan, muttei aikaakaan, kun oli löytynyt päällisiä kastuneille penkeille. Mikään ei keskeytynyt.
Virossa opiskellessani ja asuessani totuin kuulemaan jatkuvasti teesiä, jonka mukaan kulttuuri on kielen kautta sukupolvilta toisille välitettyä muistia. Tämä ajatus, joka ilmeisesti on lähtöisin Tarton kulttuurisemioottisesta koulukunnasta ja erityisesti Juri Lotmanilta (1922-1993), elää erityisen voimakkaasti virolaisessa kulttuuri-ideologiassa, mutta sen tapaa muiltakin pieniltä kansoilta, jotka ovat alati joutuneet elämään oman kulttuurinsa ja olemassaolonsa menettämisen pelossa. Se on ruokkinut rikasta ja toisinaan suorastaan raivokasta tarvetta kirjoittaa ja keskustella nimenomaan kansallisen muistin piiriin kuuluvista asioista.
Suomessa kirjallisuus on vuosikymmenten ajan haluttu pakottaa sodanjälkeiselle kulttuurillemme ominaisten pelkistämisen ja rosoisen realismin pakkopaitoihin. Ainoa kertomisen arvoinen asia on arki, eikä siitäkään pidä turhaan kertoilla mitään, enemmänkin osoitella.
Virossa kirjallista elämää hallitsee voimakkaasti muistelu. Voisin hyvin kuvitella, että Virolla on maailmanennätys siinä, kuinka paljon väkilukuun suhteutettuna kirjoitetaan ja julkaistaan paikallishistorioita, mitään vähänkään merkittävämpää elämänsä aikana tehneiden muistoja ja näistä kehkeytyvää keskustelua. Suomessakin julkaistaan hyvin paljon vastaavanlaisia kirjoja, mutta niihin tuntuu törmäävän vasta divareissa ja poistomyynneissä, joita sormeillessa tulee koko ajan eteen ajatus "oho, tällaistakin on julkaistu, enkä tiennyt". Mitään keskustelua ei tunnu syntyvän, koska keskustelu käydään vuodesta toiseen vain samoista kahden käden sormin laskettavista aiheista - talvi- ja sisällissodista, Mannerheimin yksityiselämästä ja Kekkosen julkisesta elämästä (muttei toisinpäin).
Kirjailijat onneksi kapinoivat pakkopaitoja vastaan, ja onhan olemassa omakustanne. Harmi vain, että se useimmiten takaa näkymättömyyden, mitä kansalliseen keskusteluun tulee. Kulttuurinen muisti kuitenkin elää nykyään omaa elämäänsä somen kautta, ja se, mitä nykynuoret muistavat, on jo melkoisesti irtaantunut isovanhempien sota- ja evakkomuisteloista tai maaseutupaikkakuntien historioista. Kansallinen sekoittuu voimakkaasti kansainväliseen. Niin se tosin aina on tehnyt, mutta se on oikeastaan jo toinen asia.
Paluumatkalla pysähdyimme pihville Rakvereen, joka on sievä pikkukaupunki, jossa on komea 1200-luvulta peräisin oleva kivilinna sekä pronssinen tarvaspatsas. Kävin aikoinani Rakveressa yläastelaisena, samana vuonna kun Viro vapautui neuvostoikeestä.
Kuluneella viikolla näin kahtena yönä peräkkäin voimakkaan todentuntuisia ja visuaalisia unia. Ensimmäinen niistä oli luonteeltaan painajainen, toinen ei.
Painajaisessa olin ostanut vanhan talon Saksasta. Jostain syystä Saksa kuitenkin ulottui unessa Välimereen saakka, koskapa tonttiin kuuluva ranta koostui macchiapensaikkoa kasvavista rinteistä, jotka viettivät turkoosiin mereen eivätkä Bodenjärveen. Päiväsaikaan paikka olikin kaunis ja unen tunnelma unimaisen rauhallinen, joskin siihen liittyi kummallinen rauhattomuus, joka kulminoitui kysymykseen siitä, etten ollut saanut talon myyneeltä naiselta kaikkia asiaankuuluvia dokumentteja. Saatoinko todella luottaa omistukseni laillisuuteen?
Minulle oli annettu talolle turvamies, ja myös naapurilla oli sellainen - kuka naapuri sitten olikaan. Talon mukana oli tullut kaksi palvelijaa, mies ja nainen, ilmeisesti aviopari. He olivat hyvin etäisiä ja korrekteja. Turvamies oli huolissaan siitä, olinko varmistunut palveluskunnan luotettavuudesta. Sanoin hänelle, etten ylipäätään automaattisesti luottanut kehenkään. Yleensä olisin halunnut itse tehdä rekrytoinnit, kuten tein kaikkien operatiivisten työntekijöiden kohdalla (mitä nämä sitten olivatkaan), mutta tiesihän turvamies, että nyt kaikki väki tuli annettuina.
Kävimme sitten pitkän keskustelun siitä, millaiset ihmiset ryhtyvät maanpettureiksi. Minulla oli unessa teoria siitä, että useimmat heistä jakautuivat kahteen tyyppiin: niihin, jotka saavat viholliselta itselleen etua, ja niihin, jotka asettuvat vihollisen palvelukseen ideologisista syistä. Yleensä ensimmäisiä vihollinen värvää, toiset värväävät usein itse itsensä.
Yön tullessa alkoi tapahtua pahoja asioita. Kuului juoksevia askelia ja ovia avautui ja sulkeutui itsestään, joku paiskoi ovia. Sähköt eivät enää toimineet. Onnistuin kuitenkin pimeydessä löytämään turvamiehen ja kävimme sitten voimakkaan taskulampun kanssa läpi taloa ja tonttia. Kas kummaa, löysimme nyt monenlaisia salakäytäviä ja kaappeja, joissa olisi voinut olla luurankoja. Löysimme kellariluukun, jonka portaat tuntuivat johtavan suoraan pimeään kuiluun. Ullakon luukku sen sijaan oli rikottu, ikään kuin joku olisi tunkeutunut sinne - tai jokin tunkeutunut sieltä ulos.
Kun emme kuitenkaan löytäneet vihollisen vihollista, turvamies sanoi lähtevänsä käymään läheisessä kylässä, jossa oli yön auki oleva pikaruokapaikka. Harmikseni huomasin pian, että hän oli ottanut mukaansa myös naapurin turvamiehen, sillä jostain pimeydestä kuului taas askelia ja ovia avautui. Unen haltia näytti minulle videota, jossa kertoja selitti, että oli olemassa kolmaskin maanpetturin tyyppi: se kunnollinen järjestyksen mies, joka oli pettynyt koko järjestelmään ja toisten kahden palveluskuntalaisen korruptioon, ja siksi alkanut vihata järjestelmää itsessään.
Sitten havahduin videon äärestä, ja pimeässä oviaukossa joku - tai jokin - tuijotti minua.
Tähän kohtaan heräsin, ja tuijotin huoneeni ovea. Se oli auki, ja sen takana oli pimeys. Yleensä pidän nukkuessani ovea kiinni, mutta ehkäpä olin sen tuona iltana unohtanut, ja alitajuntani hermostui. Asunnostani ei löytynyt tarkistuskierroksella ylimääräisiä olentoja, eläviä tai kuolleita, ja kotikaukaasi nukkui hiljaa omassa huoneessaan.
Ehkäpä turvamies olikin maanpetturi, mutta se ei unessa paljastunut.
Seuraavan yön unessa olin ilmeisesti vielä kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ajoin autollani halki lumikenttien, jäätyneessä Suomessa, jossa hileinen lumi lensi tuulessa. Ajoin jäätyneen järven sivuitse kohti edessä häämöttäviä rakennuksia, mutta sitten näin tien varrelta nousevan lentoon tunturipöllön, jota seurasin katseellani, kun se kaartoi järven puolelle ja sitten editseni, kuin varoittaen. Puhuin samalla jonkun kanssa käsivapaaseen puhelimeen.
Auto oli joutunut jääliirtoon, ja menetin sen hallinnan. Sain sen kuitenkin ihmeellisesti taas hallintaani ja oikeille urille juuri ennen vastaan tulleita rakennuksia, jotka näyttivät tyhjiltä. Pöllö kaartoi takaisin ja katosi lumiseen etäisyyteen.
Seuraavassa kohtauksessa olin Brasilian rannikolla, futuristisessa suurkaupungissa, jonka läpinäkyvät tornitalot kohosivat trooppisen meren rannalla. Konferenssisalissa joku amerikkalainen selitti minulle jatkuvasti Los Angelesin pahaa tilannetta, joka oli eskaloitunut. Näin mielessäni dystooppisen näkymän enkelten kaupungista, jota oli kohdannut sota ja lankeemus. Tunsin kuitenkin voimakasta halua irtautua tästä kertojasta ja vain tuijottaa ulos, koska halusin nähdä nuo eksoottiset näkymät, joiden tiedostin olevan tulevaisuudenkuvia.
Mereltä kohosi valtava musta lintu, ja kun se tuli lasitornien kohdalle, tunnistin sen olevan fregattilintu. Sanoin lähellä oleville, että senhän täytyi olla jollain tavoin keinotekoinen, sillä mikään olemassaolevista fregattilintulajeista ei ollut noin suuri. Ne olivat suuria merilintuja, mutta eivät sentään lentokoneen kokoisia. Samalla katselin ihmetellen lintua, joka vaikutti elävältä eikä robotilta. Näin selvästi sen mustan sulkapeitteen ja luunvärisen nokan, ja vieläpä silmän, joka tuntui katsovan suoraan minuun.
Aamulla matka jatkui Rakveren vieritse kohti maaseutumaisemien takana siintävää Peipsijärveä. Viron omaa Laatokkaa emme kuitenkaan päässeet tällä kertaa näkemään, sillä kohteemme oli 92 asukkaan kylä, Võtikvere, jossa muuan sieltä alun perin kotoisin oleva kirjailijatar järjestää säännöllisesti kirjailijapäivän. Olimme aikaisessa. Kustantajat vasta kasailivat kirjoja pöydille ja vironvenäläinen antropologi-trubaduuritar koelauloi ja tarinoi (silloin vielä) tyhjille penkeille.
Osa esiintyjistä oli suomalaisia, tosin sellaisia, joilla on asumisen tai kielenharrastuksen kautta sidos Viroon. Kylässä asuvista perheistäkin yksi oli etnisiä suomalaisia. Vehreässä lehtimetsässä pajulinnut tapailivat säkeitä, pähkinänakkeli ahkeroi puiden kaarnoissa ja jokin tikka naputti, muttei näyttäytynyt.
Naapuritalo oli muuntautunut koko perheen voimin kahvilaksi ja pikaruokalaksi kulttuurivieraille. Suomessa sellainen olisi varmaan kielletty. Kahvilla ollessani taivas tummui ja putosi. Ankara kuuro, joka tuntui enteilevän loppua tämän Euroopan viimeisen viattoman kesän ikimuistoisille helteille, lankesi runoilijoiden, historioitsijoiden ja vanhojen vakoojien niskaan, muttei aikaakaan, kun oli löytynyt päällisiä kastuneille penkeille. Mikään ei keskeytynyt.
Virossa opiskellessani ja asuessani totuin kuulemaan jatkuvasti teesiä, jonka mukaan kulttuuri on kielen kautta sukupolvilta toisille välitettyä muistia. Tämä ajatus, joka ilmeisesti on lähtöisin Tarton kulttuurisemioottisesta koulukunnasta ja erityisesti Juri Lotmanilta (1922-1993), elää erityisen voimakkaasti virolaisessa kulttuuri-ideologiassa, mutta sen tapaa muiltakin pieniltä kansoilta, jotka ovat alati joutuneet elämään oman kulttuurinsa ja olemassaolonsa menettämisen pelossa. Se on ruokkinut rikasta ja toisinaan suorastaan raivokasta tarvetta kirjoittaa ja keskustella nimenomaan kansallisen muistin piiriin kuuluvista asioista.
Suomessa kirjallisuus on vuosikymmenten ajan haluttu pakottaa sodanjälkeiselle kulttuurillemme ominaisten pelkistämisen ja rosoisen realismin pakkopaitoihin. Ainoa kertomisen arvoinen asia on arki, eikä siitäkään pidä turhaan kertoilla mitään, enemmänkin osoitella.
Virossa kirjallista elämää hallitsee voimakkaasti muistelu. Voisin hyvin kuvitella, että Virolla on maailmanennätys siinä, kuinka paljon väkilukuun suhteutettuna kirjoitetaan ja julkaistaan paikallishistorioita, mitään vähänkään merkittävämpää elämänsä aikana tehneiden muistoja ja näistä kehkeytyvää keskustelua. Suomessakin julkaistaan hyvin paljon vastaavanlaisia kirjoja, mutta niihin tuntuu törmäävän vasta divareissa ja poistomyynneissä, joita sormeillessa tulee koko ajan eteen ajatus "oho, tällaistakin on julkaistu, enkä tiennyt". Mitään keskustelua ei tunnu syntyvän, koska keskustelu käydään vuodesta toiseen vain samoista kahden käden sormin laskettavista aiheista - talvi- ja sisällissodista, Mannerheimin yksityiselämästä ja Kekkosen julkisesta elämästä (muttei toisinpäin).
Kirjailijat onneksi kapinoivat pakkopaitoja vastaan, ja onhan olemassa omakustanne. Harmi vain, että se useimmiten takaa näkymättömyyden, mitä kansalliseen keskusteluun tulee. Kulttuurinen muisti kuitenkin elää nykyään omaa elämäänsä somen kautta, ja se, mitä nykynuoret muistavat, on jo melkoisesti irtaantunut isovanhempien sota- ja evakkomuisteloista tai maaseutupaikkakuntien historioista. Kansallinen sekoittuu voimakkaasti kansainväliseen. Niin se tosin aina on tehnyt, mutta se on oikeastaan jo toinen asia.
Paluumatkalla pysähdyimme pihville Rakvereen, joka on sievä pikkukaupunki, jossa on komea 1200-luvulta peräisin oleva kivilinna sekä pronssinen tarvaspatsas. Kävin aikoinani Rakveressa yläastelaisena, samana vuonna kun Viro vapautui neuvostoikeestä.
* * *
Kuluneella viikolla näin kahtena yönä peräkkäin voimakkaan todentuntuisia ja visuaalisia unia. Ensimmäinen niistä oli luonteeltaan painajainen, toinen ei.
Painajaisessa olin ostanut vanhan talon Saksasta. Jostain syystä Saksa kuitenkin ulottui unessa Välimereen saakka, koskapa tonttiin kuuluva ranta koostui macchiapensaikkoa kasvavista rinteistä, jotka viettivät turkoosiin mereen eivätkä Bodenjärveen. Päiväsaikaan paikka olikin kaunis ja unen tunnelma unimaisen rauhallinen, joskin siihen liittyi kummallinen rauhattomuus, joka kulminoitui kysymykseen siitä, etten ollut saanut talon myyneeltä naiselta kaikkia asiaankuuluvia dokumentteja. Saatoinko todella luottaa omistukseni laillisuuteen?
Minulle oli annettu talolle turvamies, ja myös naapurilla oli sellainen - kuka naapuri sitten olikaan. Talon mukana oli tullut kaksi palvelijaa, mies ja nainen, ilmeisesti aviopari. He olivat hyvin etäisiä ja korrekteja. Turvamies oli huolissaan siitä, olinko varmistunut palveluskunnan luotettavuudesta. Sanoin hänelle, etten ylipäätään automaattisesti luottanut kehenkään. Yleensä olisin halunnut itse tehdä rekrytoinnit, kuten tein kaikkien operatiivisten työntekijöiden kohdalla (mitä nämä sitten olivatkaan), mutta tiesihän turvamies, että nyt kaikki väki tuli annettuina.
Kävimme sitten pitkän keskustelun siitä, millaiset ihmiset ryhtyvät maanpettureiksi. Minulla oli unessa teoria siitä, että useimmat heistä jakautuivat kahteen tyyppiin: niihin, jotka saavat viholliselta itselleen etua, ja niihin, jotka asettuvat vihollisen palvelukseen ideologisista syistä. Yleensä ensimmäisiä vihollinen värvää, toiset värväävät usein itse itsensä.
Yön tullessa alkoi tapahtua pahoja asioita. Kuului juoksevia askelia ja ovia avautui ja sulkeutui itsestään, joku paiskoi ovia. Sähköt eivät enää toimineet. Onnistuin kuitenkin pimeydessä löytämään turvamiehen ja kävimme sitten voimakkaan taskulampun kanssa läpi taloa ja tonttia. Kas kummaa, löysimme nyt monenlaisia salakäytäviä ja kaappeja, joissa olisi voinut olla luurankoja. Löysimme kellariluukun, jonka portaat tuntuivat johtavan suoraan pimeään kuiluun. Ullakon luukku sen sijaan oli rikottu, ikään kuin joku olisi tunkeutunut sinne - tai jokin tunkeutunut sieltä ulos.
Kun emme kuitenkaan löytäneet vihollisen vihollista, turvamies sanoi lähtevänsä käymään läheisessä kylässä, jossa oli yön auki oleva pikaruokapaikka. Harmikseni huomasin pian, että hän oli ottanut mukaansa myös naapurin turvamiehen, sillä jostain pimeydestä kuului taas askelia ja ovia avautui. Unen haltia näytti minulle videota, jossa kertoja selitti, että oli olemassa kolmaskin maanpetturin tyyppi: se kunnollinen järjestyksen mies, joka oli pettynyt koko järjestelmään ja toisten kahden palveluskuntalaisen korruptioon, ja siksi alkanut vihata järjestelmää itsessään.
Sitten havahduin videon äärestä, ja pimeässä oviaukossa joku - tai jokin - tuijotti minua.
Tähän kohtaan heräsin, ja tuijotin huoneeni ovea. Se oli auki, ja sen takana oli pimeys. Yleensä pidän nukkuessani ovea kiinni, mutta ehkäpä olin sen tuona iltana unohtanut, ja alitajuntani hermostui. Asunnostani ei löytynyt tarkistuskierroksella ylimääräisiä olentoja, eläviä tai kuolleita, ja kotikaukaasi nukkui hiljaa omassa huoneessaan.
Ehkäpä turvamies olikin maanpetturi, mutta se ei unessa paljastunut.
* * *
Seuraavan yön unessa olin ilmeisesti vielä kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ajoin autollani halki lumikenttien, jäätyneessä Suomessa, jossa hileinen lumi lensi tuulessa. Ajoin jäätyneen järven sivuitse kohti edessä häämöttäviä rakennuksia, mutta sitten näin tien varrelta nousevan lentoon tunturipöllön, jota seurasin katseellani, kun se kaartoi järven puolelle ja sitten editseni, kuin varoittaen. Puhuin samalla jonkun kanssa käsivapaaseen puhelimeen.
Auto oli joutunut jääliirtoon, ja menetin sen hallinnan. Sain sen kuitenkin ihmeellisesti taas hallintaani ja oikeille urille juuri ennen vastaan tulleita rakennuksia, jotka näyttivät tyhjiltä. Pöllö kaartoi takaisin ja katosi lumiseen etäisyyteen.
Seuraavassa kohtauksessa olin Brasilian rannikolla, futuristisessa suurkaupungissa, jonka läpinäkyvät tornitalot kohosivat trooppisen meren rannalla. Konferenssisalissa joku amerikkalainen selitti minulle jatkuvasti Los Angelesin pahaa tilannetta, joka oli eskaloitunut. Näin mielessäni dystooppisen näkymän enkelten kaupungista, jota oli kohdannut sota ja lankeemus. Tunsin kuitenkin voimakasta halua irtautua tästä kertojasta ja vain tuijottaa ulos, koska halusin nähdä nuo eksoottiset näkymät, joiden tiedostin olevan tulevaisuudenkuvia.
Mereltä kohosi valtava musta lintu, ja kun se tuli lasitornien kohdalle, tunnistin sen olevan fregattilintu. Sanoin lähellä oleville, että senhän täytyi olla jollain tavoin keinotekoinen, sillä mikään olemassaolevista fregattilintulajeista ei ollut noin suuri. Ne olivat suuria merilintuja, mutta eivät sentään lentokoneen kokoisia. Samalla katselin ihmetellen lintua, joka vaikutti elävältä eikä robotilta. Näin selvästi sen mustan sulkapeitteen ja luunvärisen nokan, ja vieläpä silmän, joka tuntui katsovan suoraan minuun.
5 kommenttia:
Virolaiseen yhteiskuntaan kiinni kasvaneena osaat ehkä kommentoida seuraaviin argumentteihin:
1. Virolaisesta yhteiskunnasta ja sen asukkaista heijastuu tietynlainen epävarmuus, jopa pelko sekä näitä heijastava alemmuudentunto jotka kaikki liittyvät identiteettiin. Toisin kuin suomalaisesta yhteiskunnasta, virolaisesta puuttuu kulttuuria konsituoivat elementit, tilalla on sekoitus slaavilaista korkeakulttuuria ja sivistysperintöä huterasti heijastava sivistyskäsitys, kommunismin murskaama itsetunto ja kansallinen identiteetti sekä eri paikoista lainaileva talousjärjestelmää jonka ytimessä piilee venäläisen 9ligarkian käytännöt omaksunut pankkilaitos joka vielä muutama vuosi sitten keräsi EU n alueelta pääomia rahanpesuun ja pikavippeihon vertautuvin keinoin. Strategisesti ottaen talousratkaisut alkaen meriklusterista perustuvat täsmäiskuihin, osin naapureiden hyväntahtoisilla tuella, joiden tarkoitus integroitua EU n talousjärjestelmään. Pienintalousalue ei salli todellista innovaatiotaloutta, olletikin kun pääomat pienen piiriin käsissä, kuten myös päätösvalta. Sotilaallisesti Viro ei ole edes alustavasti riippumaton siinä mielessä että kykenisi puolustamaan itseään.
2. Virolaisessa kansanluonteessa, sikäli kuin sellaisesta voidaan puhua, korostuvat tietynlainen alistuneisuus sekä moraalinen katsanto erityisesti suhteessa sortajaansa. Virolaiset ovat täydestä syystä varuillaan Venäjän suhteen sillä Venäjällä Viron identiteetin hatarasti tunnistetaan täysin ja sitä myös ylläpidetään.
3. Venäjän näkökulmasta ja laajemminkin virolaisen yhteiskunnan olemassaolon oikeutus kyseenalaistetaa; syystäkin, maa ei ole taloudellisesti, puolustuksellisesti tai edes identiteetin tasolla itsenäinen valtio siten kuin se perinteisesti ymmärretään, joskin kokoaa ahkerasti ja kiireellä tähän kuuluvia elementtejä yhteiskunnan perustaksi, myöntäneet siltimsamalla jatkuvasti tietyt reaaliteetit. Siksi virolaisessa yhteiskunnassa esimerkiksi työn merkitys ymmärretään täysin toisin kuin meillä, siin• on ehkä jotain samaa kuin Suomessa sotien jälkeen, kuitenkin siten tietty itsesensuuri saa herkästi piirteitä jotka toistavat kommunistisen valtion itsevalvontaa ja sääntöjen ylikorostumista hierarkkisuuden ylläpitäjänä
4. Siinä missä venäjän uhkaa vasten tämä identiteetivaje näyttäytyy Viron tapauksessa negatiivisena, se heijastaa kuiten jotain laajempaa eurooppalaisesta todellisuudesta, ml. Koko kansallisen identiteetin uudelleen määrittelyn tarpeen sekä prosessin joka tähän liittyen on jo käynnissä. Miljoonan ihmisen valtio jossa entisen emämaan kieltä puhuvia usean kymmenen prosentin vähemmistö, ja jonka taloudellinen ja sotilaallinen suvereniteetti onnkysenalainen, on lähes tekemättömästä paikassa pyrkiessään toteuttamaan perinteistä kansallisvaltiokäsitystä. Tämä on erittäin hyvin tiedossa sekä Venäjällä että Virossa mikä luo lisäjännitystä ympäristöön. Monessa suhteessa muu Baltia n viroa paremmassa asemassa tätä taustaa vasten, joskin kyse lopulta lähinnä siitä että kaikkien näiden kohdalla venäjä odottaa politiikkansa myötä näiden valtioiden putoavan takaisin syli8nsä, ilman varsinaista sotilaallista aggressiota. Koko venäjän Itämeren alueen ja itäisen Euroopan politiikka ja fokus tähtää tähän. Traumoilla tämä saattaisi jopa sopia, puheetbuuesta etupiirijaosta ei ole tuulesta temmattua, typeryyttä sen sijaan on odottaa että asiat toistuisivat täsmälleen kuten aiemmin historiassa vaikka se facto lopputulos toistaisikin aiemmin koettua
5. Riippumatta sotilaallisesta uhasta sinänsä, eräs ratkaisu olisi ajatella koko kansallisen identiteetin ja valtion konsepti uudestaan. Ainoa todellinen este tälle on valtio itse, millä tarkoitan seuraavaa
- kansallisuutta määrittävien identiteettirakenteiden tunnistaminen ja tunnustaminen osana edustuksellisen demokratian muutosta. Saamelaiset, romanit, vk. Kriiseihin liittyvät vähemmistöt tulisi tunnustaa legitiimeinä tahoina niiden edustus vallankäyttöelimissä taaten, joustavasti ja esimerkiksi saamelaisten ja akuuttien pakolaisryhmien kohdalla kansalliset rajat ylittäen, tilannetta ja sen kulloistakin kiireellisyys kunnioittaen. Saamelaisten edustus tulisi olla kolmen pohjoismaan yhteinen siten että itseään koskevissa asioissa niillä olisi edustus kaikkien kolmen maan elimissä. Yhteinen edustus, yhteiset edustajat, yhteisesti valitut vähemmistön itsensä toimesta. Sama koskee pakolaiskriisiä ym akuuttia tilanne55a johon tulisi reagoida välittömästi mahdollistamalla esim ryhmä edustus joka koostuu akateemisesta ym asiantuntijuudesta, sekä kriisien osapuolista, yli kansallisuusrajojen. Siten luotaisiin mahdollisuus koordinoituun päätöksentekoon joka ei ole alisteinen pitkälti kuvitteelliselle kansalliselle identiteetille. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnassa tämän tulisi olla itsestäänselvyys.
- samalla tavoin huomioitava ammatilliset ym identiteetit siten että suurilla ammattijärjestöillä ja jopa korporaatioilta olisi oma edustuksensa. Sama koskee alueellista edustusta jne. Nykyinen 200 edustajan kiintiö Suomessa tulisi jakaa uudestaan siten että nykyisen kaltaisella vaalilla valittaisiin korkeintaan 2/3 edustajista. Loput em. Perustein.
- Tämä edellyttää kahta asiaa, valtion perimmäisen luonteen tunnistamisen ja sen muokkaamisen omaa aikaamme ja kv. Todellisuutta vastaavaksi, sekä toisaalta niiden yhteisten intressien tunnistamista joiden suhteen kansallisvaltio ei ole relevantti tapa järjestää valta ja voimankäyttö.
Siten esimerkiksi suhteessa suomalaiseen ja virolaiseen yhteiskuntaan, kyse olisi yhteisten intressien ja esim heimoisentiteetin tunnustamisesta em. muutosten perustaksi. Suhteessa Venäjään tämä ennenpitkää pakottaisi myös ns. suurvallan arvioimaan politiikkaansa ja voimaintressiään uudestaan. Mikä edelleen heijastuisi positiivisena kehityksenä kriisialueilla niin lähi- idässä kuin kaukasuksellakin
Lopulta kyse on sen ymmärtämisestä että identiteetti on prosessi johon kohdistuvat evolutiiviset ja involutiiviset voimat, joiden tunnistaminen merkitsee keskenään paralleeline realiteettien tunnistamista kv politiikassa pysyväksi tilaksi
Nopea ekskursio parin vuosikymmenen taakse ja jungilaisen analyysin opiskeluun, liittyen siis uniisi. Itse en nykyään juurikaan käytä ko menetelmää koska, no, eurooppalaisena, se on jäykkä ja olettaa lähtökohtaisesti tietoisuuden ja rkitajunnan suuren välimatkan. Suora unen havnnointi on suuresti mielekkäämpää mutta toki jung edesauttaa seen dellyttmämän kyvyn kehittämistä. Symbolinen tietoisuus on astinlauta suoraan havvointiin ja itsessään mielekäs mutta ilman välittömän havainnoinnin ja tietoisuuden kykyä, auttamattoman jäykkä ja kompleksinen, jopa tylsä.
Lähtökohtaisesti tietoisuuden osat heijastuvat unessa omiksi hahmoikseen kuten järjestelmälliseksi saksalaiseksi, jonka ’ talo’ ei ole täysin legitiimi,toisin sanoen siihen tietoisuuden osaan kohdistuu muutospaine, jokin pyrkii tulemaan tietoisuuteen sen kautta. Tähän viittaavat maanpetturuuteen ja öiseen kummitteluun viittaavat osiot unessa. Turvallisuuden tunteen järkkyminen on aina osa uuden sisällön murtautumista tietoisuuteen ja alitajuiset tietoisuudennkonaisuutta konstutioivat persoonallisuuden osat jotka konfliktissa päivätietoisuuden kanssa saavat usein hahmon joiden sisältönä,petturuus ym.
Tietoisuutesi pyrkii viestittämään nykyisen havinnointitavan riittämättömyyden ja muutoksen tarpeen, liittyen elämään laajemmin mutta myös ehkä liittyen tiettyyn problematiikkaa elämässä. Unen päätös jossa pimeys katsoo avonaisesta ovesta, osoittaa orastavan ymmärrykse; siitä šekä sen että uni eimtuonut ratkaisua, jokin jäi yhä pimentoon ja katsoi sinua unessasi. Tiedostamattoman elementin olemassaolo on voimakkaasti läsnä, samoin tietty mukavuuselmentti, jonka väittäisin liittyvän myös unen sijaintiin poissa Suomesta.
Suuri lintu viittaa jonkin ymmärryksen tai havainnon suuruuteen, merkityksellisyyteen, joskus laajemmin mutta usein tavalla jonka merkitys on henkilökohtainen, jota kautta tietoisuus kasvaa ja uudistuminen tapahtuu?
Kiitos anonyymille syvällisistä kommenteista.
Blogspotin asetuksissa on kesän aikana ilmeisesti tapahtunut jokin muutos, koska en ole saanut kommenteista tietoa ja huomasin vasta nyt, että piti mennä moderointilaatikkoon niitä hyväksymään. Tästä syystä suuri joukko kommentteja teksteihin on ollut näin kauan julkaisematta. Pahoittelut.
Lähetä kommentti