Syön kuivattuja viikunoita, juon pois pilalle menneitä - eli syystä tai toisesta jääkaapissa jäätyneitä ja sitten sulaneita - Budvarin ja Heinekenin oluita ja luen Mika Waltarin Mikael Hakimia, jonka olen viimeksi lukenut hyvin nuorena. Nyt vuosikausia eri islaminuskoisissa maissa asuneena löydän siitä aivan eri asioita kuin silloin joskus. Seuraavina vuorossa on aiemmissa postauksissani mainitsemani Heikki Kännön koko tuotanto, jonka toin mukanani Suomesta.
Pakistanissa eletään kolmipäiväistä eid al-adhaa, uhrijuhlaa, sopivasti samalla viikolla, jolla seuraavaksi ovat vuorossa kesäpäivänseisaus (torstaina) ja juhannus.
Kuumuudesta huolimatta kävin tänään illalla ennen hämärän lankeemusta Dara Janglanin polulla. Lähteellä oli harmaasiipirastaita, harmaavatsaviuhkoja ja paratiisimonarkki. Kuivasta puronuomasta yhytin lentoon pitkäpyrstökehrääjän, jonka lajitoverit pimeän langettua taas lonksuttivat moskeijan ja metsänvartijain pirtin takana. Puronuomaa yläjuoksuun huutelivat territoriaalisina bengalinpitta ja mustafrankoliini.
Tein ainakin yhden pienen tytön iloiseksi. Hän osoitteli lintuja sormillaan ja sanoi "minä näin sen", mutta äitinsä kiirehti häntä jatkamaan, koska ei siellä mitään ole. Minä sanoin siihen, että se, mitä tyttärenne näki, oli metsätimali, ja se, mitä vähän aiemmin näitte puun latvassa huutelemassa, oli jakobiinikäki. Ja tytön äiti, joka ei ollut nähnyt mitään, katsoi sormella osoitellutta tyttöään ihmeissään, ja tyttö sanoi ylpeästi, että "niin, jakobiinikäki". Äiti huokaili, että nyt sille pitää varmaan ostaa joku lintukirja. Tyttö loi silloin minuun salaliittolaisen katseen ennen kuin menivät menojaan. Toivottavasti häntä ei hakata kotona siitä hyvästä, että luulee olevansa jotain.
* * *
Mutta nyt matkakertomukseen, jota lupasin jatkaa. Edellisessä jaksossa pääsimme Puolasta Slovakiaan asti. Rzeszów ja Prešov edustivat puolisolleni vielä saksalaistyyppistä Eurooppaa, kun taas Unkariin päästyämme tapahtui jokin muutos, joka sai puolisoni tykästymään Unkariin, luonnehtipa hän vieläpä Budapestin viboja pariisilaisiksi. Ja onhan tosiaan niin, että kulttuurirajojen Euroopassa Karpaatteja ylitettäessä ylitetään raja olut-Euroopasta viini-Eurooppaan. Ollaan yhä Keski-Euroopassa, mutta nyt ilmassa on jo ripaus Välimeren bukeeta.
Olimme ajatelleet mennä Egeriin, mutta ei viinikaupunkiin kannattanut liian myöhään saapua tai jouduttaisiin olemaan siellä koko seuraava päivä. Niinpä katsoimme itsellemme majapaikan jostain paljon lähempää Slovakian rajaa. Pohjois-Unkarissa on kaksi merkittävää metsäistä aluetta, jotka kumpuilevaisuudessaan poikkeavat periunkarilaisesta aromaisemasta. Näistä Bükissä olen käynyt matkoillani useasti, kun taas Zemplénin kukkuloilla harvemmin jos koskaan. Löysimme Zemplénin kukkuloiden keskeltä, Háromhutan kunnan pikkuruisesta Újhutan kylästä paikan, joka vaikutti lupaavalta. Vielä lupaavampi oli ajomatka sinne kiemurtelevia teitä halki jo illan myötä varjoisiksi käyvien vehmaiden pyökki- ja tammimetsien, joissa alituiseen loikki saksanhirviä ja metsäkauriita näkyvillemme. Matkalla ohitettiin keskiaikainen linna ja tunnelma oli vähän kuin Transilvaniassa, varsinkin kun usvaa jo leijui metsäaukeilla eikä kylissä näkynyt ristin sielua.
Lopulta perille päästessämme osoittautui, että käytössämme oli kokonainen maalaistalo. Sitä ympäröi hyvin aidattu piha, koska omistajallakin kaiketi oli koira - ja niinpä Sukkar sai kirmata vapaana. Epäilemättä Újhutan talo olikin koirallemme koko matkan kohokohtia. Kylän keskustassa oli yksi majatalo ja lähellä hotelli, joista saattoi saada aamiaisen. Omalta kannaltani parasta oli kuitenkin, että kylästä erkani polkuja rauhalliseen lehtimetsäluontoon, jossa lukemattomat linnut lauloivat ja saksanhirvet käyskentelivät. Tuli monta uutta lajia Unkarin lajilistalleni, virtavästäräkistä valkoselkätikkaan.
Seuraavana päivänä otimme iisisti ja lähdimme Egeriä kohti vasta iltapäivällä. Olimmekin tähän asti juoneet iltaisin Latviasta ja Puolasta ostettuja italialaisviinejä, mutta nyt oli aika vaihtaa unkarilaisiin. Saavuttuamme Szépasszonyvölgyn viinilaaksoon Egerin liepeillä oli vanhan rouvan pyörittämä suosikkiviinikellarini jo kiinni. Siellä olen ensimmäisen kerran juonut opiskelijana 90-luvulla ja sittemmin vienyt sinne lukuisia ystäviäni ajomatkoilla Euroopan läpi. Naapuriviinikellarin tarjoilemat viinit eivät olleet kovin korkealaatuisia ja palvelukin töykeänpuoleista, mutta muutaman kellarin päästä löytyi onneksi toinen mummojen pyörittämä viinikellari, josta hankimme hätävaroiksi laatikollisen viinejä ennen kuin menimme ravintolaan syömään pörkölttiä.
Autoa pakatessa tapahtui kuitenkin katastrofi. Oli monta yhtäaikaista häiriötekijää parkkisovelluksen pysäyttämisestä koiran riehuntakohtaukseen ja ilmastoinnin säätämiseen päälle. Kumpikin oletti kaiken pakatuksi, kun lähdimme parkkipaikalta. Vasta moottoritiellä tajusimme, että viinilaatikko (kuusi pulloa) oli jäänyt auton viereen parkkipaikalle. Olimme jo kaukana pustalla, jossa niittysuohaukan ja yöhaikaran ylilennot eivät kauheasti lohduttaneet. Puolisoni näki, että laatikko oli jo menetetty, sillä joku oli löytänyt sen pian lähdettyämme. Toivoin, että ainakin joku nyt tuli tosi iloiseksi, joskin puolisoni mukaan näin ei olisi, vaan löytäjää kohtaisi epäonni, vaikka hän olikin löytänyt laatikon ilman omaa syytään.
Tragedia ei kuitenkaan lannistanut meitä kovin kauaa, sillä saavuimme yhä valoisan aikaan kauniiseen Budapestiin ja saatoimme ihastella sen sisääntuloväylien imperiaalista loistoa, joka yhdessä vilkkaan ja eloisan iltaelämän kanssa toi puolisoni mieleen pariisilaisvärähtelyjä. Kun omat viinit oli menetetty, oli siinä hyvä tekosyy nauttia Unkarin viinejä Budapestin ravintoloissa hyvien liharuokien kera. Unkari on Puolan tavoin yhä hyvin edullinen maa, joka on suotuisa hyvälle elämälle. Enää kielimuurikaan ei ole ongelma, kun nuorempi polvi osaa jo varsin hyvin englantia ja moni vanhempi saksaa. Orbán ei ole onnistunut ainakaan vielä pilaamaan arkitunnelmaa tavallisten ihmisten parissa eikä tekemään unkarilaisista virallista propagandaa toistavia ugrovatnikkeja.
Seuraavana aamupäivänä teimme Budapestissä vielä ostoskierroksen, ennen kuin suuntasimme pois suurkaupungista, Balatonjärven suuntaan. Kävimme kääntymässä myös Balatonin rannan lomakylissä, jotta puolisoni sen näkisi, ja jatkoimme sitten lounasta kohti Kis-Balatonille, jossa teimme luontopysähdyksen Kányaváriszigetin luonnonsuojelualueelle kosteikkoineen ja metsineen. Siellä olikin kaikenlaista kivaa: pikkumerimetsoja, ruskosotkia, pikku-uikkuja, kuhankeittäjiä, rastas- ja rytikerttusia, sepelsieppoja ja pyrstötiaisia.
Ajoimme sitten Sloveniaan, jonne saavuimme Lentavan ja Lenartin kautta idästä. Pysähdyimme Mariboriin, Slovenian toiseksi suurimpaan kaupunkiin, joka oli miellyttävä uusi tuttavuus. Siellä oli hyvin varustettuja kirjakauppoja - joissa oli myös silmiinpistävän hyvät valikoimat englanninkielistä kirjallisuutta, johtuen ilmeisesti kansainvälisestä yliopistosta. Niin ikään saimme siellä matkan parhaat purilaiset. Jo Mariborissa havaitsimme, että Slovenia oli hyvin kiinnostunut esoteriasta, jota löytyi kaikista kirjakaupoista. Onhan se nousussa kaikkialla, mutta Sloveniassa enemmän kuin muissa matkan varren maissa. Taikuriprinssi teki paljon hyviä löytöjä.
Illaksi menimme Žalecin piirikunnan Vranskon kylään, josta saimme edullisesti hyvin hoidetun mökin luonnonkauniista vuoristomaisemasta. Mariborista olimme ostaneet erinomaisia slovenialaisia viinejä, jotka toivat maultaan mieleen suorastaan Piemonten tuotannon. Sinä yönä tähtitaivas oli aivan tavattoman kirkas. Puolisoni heräsi tuijottamaan sitä vielä pikkutunneilla minun jo nukkuessani.
Seuraavana päivänä vietimme paljon aikaa Ljubljanassa, joka on Euroopan idyllisimpiä pääkaupunkeja. Siellä tapahtui myös mielenkiintoisia kohtaamisia. Edes Italian vanhoissa kaupungeissa ei ole yhtä tiheää keskittymää salatieteitä harjoittavia kirjakauppoja ja taiteilijapesiä. Sukkar veti puoleensa sivullisia lällöjiä, joista yksi tiesi - syystä tai toisesta - sen nimen. Syödessämme joenrantaravintolassa edullisen päivällisemme jälkiruoaksi lettuja tulivat varpuset niin tykö, että niitä piti hätistellä kuin kärpäsiä. Minulla oli menneisyydestä muistikuva, että Slovenia olisi ollut kallis maa, jossa hinnat olivat lähellä Itävaltaa, mutta näin ei suinkaan näyttänyt enää olevan. Kalliimpi kuin Unkari ja Puola, mutta selvästi Itävaltaa edullisempi, lähinnä Italian luokkaa.
Illaksi suuntasimmekin Italiaan. Ljubljanassa ollessamme oli alkanut sataa ja siinä vaiheessa kun ajoimme Postojnan ohi, satoi kaatamalla. Tämä on jostain syystä toistuva ilmiö, sillä joka ainoan kerran ajaessani tuota tietä Postojnan ohi, sataa rankasti, ja siksi jää käymättä Postojnassa. Sateet jatkuivat laskeutuessamme ylängöiltä Adrianmeren rantaan Triesteen. Onneksi emme olleet sokerista tehtyjä, vaikka yksi meistä olikin nimeltään Sokeri ja näytti pizzerian terassille suojautuessamme uitetulta koiralta. Kirjaimellisesti.
Mutta Triestestä ja Italiasta puhukaamme lisää ensi jaksossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti