Askaniasta Butleriin ja pidemmällekin

Toukokuussa 2015 ajelin Etelä-Ukrainassa, Hersonin läänissä aron halki kohti Askania Novan erikoislaatuista reservaattia ja poimin tuolla tietaipaleella aronlaidasta kyytiin paikallisen biologin. Mainitsinkin siitä silloin tässä blogissa. Tänään huomasin somesta surukseni, että kyseinen mies on kaatunut rintamalla, taistelussa maansa ja kansansa puolesta venäläistä pahuutta vastaan.

Tuttujen ihmisten surmat ovat konkreettinen muistutus siitä, millä tavoin putinilainen Venäjä uhkaa meistä jokaisen elämää ja tulevaisuutta. Eurooppalaisilla ei oikein olisi varaa hävitä sotaa Ukrainassa, koska Euraasian sydänmaalta noussut peto ei tule tyytymään Ukrainaan jos sen annetaan siellä saada tahtomansa. Eurooppa on erityisessä vaarassa nyt, kun toinen peto - se, jonka kuolinhaava parani - on palaamassa valtaan meren takana.

Trumpin murhayrityksessä Pennsylvanian Butlerissa on paljon epäilyttäviä piirteitä, joten ei ole lainkaan ihme, että salaliittoteoriat alkoivat heti kukoistaa. Kumma kyllä nyt, kun kohteena oli Putinin mies, kukaan ei tunnu innostuvan tavanomaisista väärän lipun salaliittoteorioista, jotka leviävät kaikkialle joka kerran kun joku Putinin vastustaja murhataan. Tiedättehän, kuinka kosovolaiset muka vasiten murhasivat itse omiaan Raçakissa tammikuussa 1999 syyttääkseen serbejä. Kuinka Georgia muka hyökkäsi Venäjälle elokuussa 2008. Kuinka Syyrian oppositio muka ampui itse omia kannattajiaan sariinilla Damaskoksen esikaupungeissa elokuussa 2013. Kuinka Maidanin verilöylystä helmikuussa 2014 olikin muka vastuussa siellä mieltään osoittanut Ukrainan kansa voidakseen syyttää Janukovitšiä ja Venäjää. Tai kuinka Navalnyi myrkytti itse itsensä elokuussa 2020 voidakseen syyttää Putinia. Jostain syystä nyt kaikki ovat vakuuttuneita, että ammuskelijaksi tunnistettu nuorukainen Thomas Crooks oli demokraattien ja henkilökohtaisesti Bidenin asialla, vaikka olikin republikaanipuolueen jäsen, ja vaikka Trumpin omat turvamiehet olivat antaneet hänen hääräillä rauhassa, ja vasta katolle päästessään poliisit lähtivät tavoittamaan häntä.

Pidän täysin mahdollisena, että ampuja aikuisten oikeasti tarkoitti tappaa Trumpin. Voin kuvitella paljon ihmisiä, jotka olisivat moiseen johtopäätökseen tulleet, olivatpa kumman tahansa puolueen äänestäjiä. Tuskinpa kovin moni republikaani - tai kovin moni oikea uskovainen - katselee kovin suopein silmin trumpetöörien suorittamaa amerikkalaisen oikeiston kaappaamista äärioikeiston ja Venäjän asiaa palvelemaan. Mutta olosuhteet huomioiden pidän myös varteenotettavana mahdollisuutena sitä, että takana oli salaliitto - enkä pidä lainkaan mahdottomana sitäkään, että vielä jonain päivänä tulevaisuudessa tulemme tietämään, että takana olisi ollut myös Venäjän karvainen käsi, vaikkei mikään muu kuin motiivi, keinot ja tilaisuus siihen tällä hetkellä ilmeisesti viittaakaan.

Yleensä poliittisen väkivallan kohdalla kannattaa kuitenkin esittää cui bono -kysymys ("kuka hyötyy"). Jos Trump olisi kuollut, vastaus tuohon kysymykseen löytyisi epäilemättä hänen vastustajiensa - niin demokraattien kuin ei-trumpilaisten republikaanienkin - parista. Mutta Trumphan ei kuollut. Niin ollen cui bono -kysymys sai täysin päinvastaisen vastauksen: Suurimpia hyötyjiä murhayrityksestä (tai siltä näyttäneestä lavastuksesta) ovat Trump itse, hänen kannattajansa sekä tietysti Venäjä.

Mutta jos Trumpin murhayrityksessä olikin outoja ja epäilyttäviä piirteitä, vielä oudompaa ja epäilyttävämpää on ollut demokraattipuolueen toiminta. On kuin Yhdysvaltain demokraatit varta vasten haluaisivat paitsi hävitä nämä vaalit, myös tuhota itsensä ja amerikkalaisissa instituutioissa työskentelevät kannattajansa. Eivätkö he ymmärrä, että hävitessään ikälopun ja koherenttiin esiintymiseen kyvyttömän Bidenin kanssa nämä vaalit, he tuskin tulevat saamaan enää uutta mahdollisuutta? Trump ei tule toistamaan niitä virheitä, joiden vuoksi joutui luopumaan vallasta neljä vuotta sitten - tosin vasta sitten, kun oli ensin tehnyt epäonnistuneen vallankaappausyrityksen, joka huipentui Capitolin valtaukseen. Trumpin toinen tuleminen ei todellakaan tule enää antamaan instituutioissa sijaa vastustajille tai ylipäätään epälojaaleille aineksille. Yhdysvallat on erittäin suuressa vaarassa ajautua yksipuoluejärjestelmään - ja vieläpä fasistiseen sellaiseen. Venäjä on varmasti valmis auttamaan tässä päämäärässä.

Jokainen Trumpia inhoava ja Yhdysvaltain demokraatteja sympatisoiva on jo pitkään nähnyt, ettei Bidenista ole uusien vaalien voittajaksi. On täysin käsittämätöntä - kertoo ikäviä tosiasioita kulissien takaisesta korruptiosta - että puolue-eliitti hirttäytyy vanhaan ukkoon, joka olisi kannattanut jo päästää kunnialliselle eläkkeelle voitettuaan kerran vaaleissa Trumpin. Väitteet, ettei muita vaihtoehtoja muka ole, ovat jotakuinkin naurettavinta, mitä olen kuullut. Siitä olen samaa mieltä, ettei vaihtoehdoksi kannata nostaa ketään Clintonia, Obamaa, Sandersia eikä Kamalaa. Sen sijaan toimivaa olisi hyvä ajoitus ja uuden ehdokkaan poimiminen vaikka suoraan kadulta. Tuntemattomuus ei olisi ongelma, sillä tämänhetkisessä tilanteessa kuka tahansa - vaikka puun takaa tempaistu - saisi takuuvarmasti maailmanlaajuisen huomion. 

Kuka tahansa kohtuullisen karismaattinen ja dynaaminen, valtavirtaista poliittista keskustaa edustava demokraatti, jolla on edes vähän paikallista tai osavaltiotason kokemusta politiikasta, kävisi tehtävään - kunhan ei ole liian identiteettipoliittinen, vain johonkin marginaaliseen vähemmistöön vetoava. Vielä parempi jos kyseessä olisi "näyttelijätyyppi" - ulkonäöltään edustava hyvä puhuja, joka luo uskoa tulevaan. Sillä ei ole väliä, onko ehdokkaalla henkilökohtaisesti kovin vankkaa osaamista esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, kunhan hänellä on rautainen tiimi tähän. Ja kunhan hän ei tee siten kuin esimerkiksi Obama, joka ympäröi itsensä lähinnä PR:ään keskittyvillä jees-miehillä ja -naisilla, koska kuvitteli itse osaavansa kaiken substanssin. Näyttelijöitä suotta mollataan. Reagan oli erinomainen presidentti ja ilmeisesti myös Schwarzenegger oli Kalifornian kuvernöörinä kohtalaisen menestyksekäs.

Venäjällä asunut amerikkalainen gonzotoimittaja Matt Taibbi on artikkelissaan The Surrender ihmetellyt silmiään pyöritellen sitä, kuinka demokraatit ovat Trumpin murhayrityksen jälkeen käytännössä täysin antautuneet tämän tulevan presidenttiyden edessä. Se ilmentää hyvin sitä, millä tavoin demokraatit ja perinteisesti heihin kallellaan olleet instituutiot ovat kyvyttömyytensä vuoksi osavastuussa Trumpin palauttamisesta valtaan. Jos olisin putinisti, nauraisin partaani ja korkkaisin pullon Sovjetskoje šampanskojea.

Demokraatit ovat jo pitkään olleet vajonneita jonkinlaiseen absurdiin autismiin. Se tuntuu myötäilevän kulttuurista siirtymää postmoderniin uhrikulttuuriin, mutta en olisi aiemmin uskonut, että tuo oikeiston irvailema vasemmistolainen kulttuurimasokismi olisi niin todellista ja edennyt niin patologiselle asteelle, ettei edes kyynisistä puoluepelaajista ja syvien instituutioiden miehistä ja naisista löydy minkäänlaista oikeaa vastusta räikeän rikollisten ja silti samalla naurettavien petosmiesten vallankaappaukselle. Kaipa amerikkalaiset ovat sitten itse ansainneet alennustilansa, kun ovat kerran menneet halpaan, antaneet polarisoida itsensä ja vajonneet nykyisiin poteroihinsa niin oikealla kuin vasemmalla.

Sitä vain, että tästä on erittäin huonoja seurauksia Euroopassa - ja tietysti kaikkialla muuallakin Pohjois-Amerikan ulkopuolisessa maailmassa. Mutta ainakin jokunen kulissien takainen vaikuttaja Euroopassa lienee tämän jo ymmärtänyt. Esimerkiksi Ranska pelasi itsensä taas kerran hetkeksi pois kuilun reunalta. Ja kun lukee Suomen hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa, on vaikea uskoa, että ollaan samalla planeetalla kuin vielä kymmenen vuotta sitten - sen verran eri kieltä nyt puhutaan. Jo selonteon ytimekäs tiivistelmä olisi ollut ei-niin-kauan-sitten täysin mahdotonta kielenkäyttöä Suomen korkeimmassa poliittisessa eliitissä: 

"Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka pohjautuu arvopohjaiseen realismiin. Sen päämääränä on turvata Suomen itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus, estää Suomen joutuminen sotilaalliseen konfliktiin ja taata suomalaisten turvallisuus ja hyvinvointi. Toiminnan perustana ovat demokratia, oikeusvaltioperiaate, ihmisoikeudet, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus.

Suomi ylläpitää vahvaa kansallista puolustuskykyä osana Naton yhteistä pelotetta ja puolustusta. Suomi on rakentava, luotettava ja suorituskykyinen Nato-liittolainen. Euroopan unioni on Suomen tärkein arvo- ja turvallisuusyhteisö sekä keskeisin ulkopoliittinen vaikutuskanava. Suomi tiivistää kahdenvälistä yhteistyötä liittolaisten ja kumppanien kanssa ja hakee tasaveroista vuoropuhelua ja yhteistyömahdollisuuksia myös muiden kuin viiteryhmämme maiden kanssa. Suomi jatkaa vahvaa tukeaan Ukrainalle puolustustaistelussa ja sen edetessä kohti EU:n ja Naton jäsenyyttä. Suomi toimii kansainvälisen oikeuden ja sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän vahvistamiseksi."

*   *   *

Täällä Pakistanissa on jo pidempään odoteltu myöhässä ollutta monsuunia, kun vuosi on ollut poikkeuksellisen kuiva. Nyt se on viimein alkanut - tosin ikään kuin varovasti, myrsky silloin, toinen tällöin, ja lopulta viime päivinä jatkuvina yösateina. Vuoristoisemmilla alueilla Balutšistanissa ja Kashmirissa se on jo johtanut maanvyörymiin ja Lahoressa kadut tulvivat. Islamabadin ja Pindin välinen Rawaljärvi sen sijaan oli yhä eilen illalla käydessäni aivan vedetönnä.

Sentään järveen laskevan Korangjoen rippeisiin oli kerääntynyt tusinoittain silkki- ja yöhaikaroita ja jaavanmerimetsoja. Pitkään järvellä hengailleet pronssi-iibisten parvet sen sijaan olivat kadonneet. Safiirimehiläissyöjiä parveili ilmassa hyönteispyynnissä, mutta Rawaljärven rantojen kasvustoja kansoittivat nyt vain kuivien maiden priiniat ja heinähertut. Pitäisi varmaan käydä Jinnah Roadin pikkukosteikolla katsomassa, ovatko riisikutojat työn touhussa pesimässä, kuten yleensä monsuunin alettua tekevät.

Šiialaisten ašura-pyhää vietetään muharramin yhdeksäntenä ja kymmenentenä (tänä vuonna 16.-17. heinäkuuta länsimaisessa kalenterissa). Noina päivinä šiiojen kulkueet ruoskivat itseään ja vaikertavat Alin ja Huseinin nimiä muistaen Huseinin marttyroitumista Kerbalan taistelussa vuonna 680 umaijadien kalifi Yazid I:n joukkoja vastaan. Ašuran aikaan on muslimimaailmassa tavannut esiintyä väkivaltaisuuksia sunnien ja šiiojen välillä. Sellaisiin oli varauduttu tänäkin ašurana, mutta tällä kertaa perinteisesti rauhattomassa Pakistanissa kulkueet sujuivat varsin väkivallattomasti, kun taas perinteisesti hyvin rauhallisen Omanin pääkaupungissa Masqatissa Da'ish teki terrori-iskun šiialaista moskeijaa vastaan, missä yhteydessä marttyroitui ainakin neljä pakistanilaista.

*   *   *

Saara Ylösen kirjablogi Lukutoukan luetut sivut on muuten arvostellut romaanitrilogiani ensimmäisen kirjan, Titaanien ajan. Arvostelu löytyy täältä. Toivottavasti kirjojeni arvosteluja vielä ilmestyy muuallekin, koska se on ilman markkinointikoneistoa jotakuinkin ainoa keino, jolla kirjani löytävät muita lukijoita kuin niitä, jotka jo valmiiksi ovat ystäväpiirissäni. 

Niille, jotka ovat lukemastaan pitäneet, voin vihjata, että hyviä uutisia on luvassa. Olen löytänyt kasan vanhoja käsikirjoituksiani, jotka edustavat dekkarigenreä (ja joissa kaikissa on sama päähenkilö, Hallan), ja ryhtynyt uuteen kirjalliseen projektiin - niiden editoimiseen aikuisemmasta näkökulmasta julkaistavissa olevaan muotoon.