Tähän aikaan vuodesta alkaa jo joidenkin lajien paluumuutto etelää kohti. Viime viikolla näin esimerkiksi taivaalla asuntoni yllä, lukemattomain pikkukiitäjäin joukossa, kaksi alppikiitäjää. Ja ensimmäisiä etelää kohti palaavia pohjoisen kahlaajia on alkanut ilmaantua Rawaljärven rannoille: metsäviklo, rantasipi... Varhaisimmat syysmuuttajat keskikesällä ovat usein niitä, jotka ovat jättäneet pesimättä tai joiden pesintä on mennyt pohjoisessa mönkään, joten ovat ajatelleet, että mitä minä suotta täällä enää hengaan, pitäkää tunkkinne, minä lähden siihen suuntaan, missä pippuri kasvaa.
Pohjoisen maissa, kuten Suomessa, ajatellaan usein muuttolinnuista, että ne ovat meikäläisiä lajeja, jotka käyvät vain talven ajaksi kääntymässä etelän maissa. Todellisuudessa monet niistä - esimerkiksi kiitäjät ja pääskyt - ovat pikemminkin etelän lintulajeja, joiden joukosta muutamat lajit ovat keksineet erikoistua siihen, että lentävät muita kauemmas pohjoiseen tiettynä vuodenaikana, pesivät syöden siellä rehottavia sääskiparvia, ja palaavat sitten heti kun hommat on hoidettu takaisin eteläisemmille maille. Suomalaistenkin verellä, jota sääsket ja mäkärät ensin imevät, elätetään siis käytännössä afrikkalaisia lintulajeja. Toisaalta, elleivät ne suurimman osan vuotta ahmisi afrikkalaisia hyönteismassoja, eivät ne koskaan jaksaisi lentää elävöittämään suomalaista suvea.
Lauantaina kävin Margallakukkulain kansallispuiston Dara Janglanin luontopolulla ja löysin sieltä huutelemasta pikkukäen. Kyseinen laji on hieman tavallista käkeä, idänkäkeä ja intiankäkeä pienempi, mutta muuten samannäköinen. Nämä kaikki neljä lajia tunnistaakin varmimmin äänistään, jotka ovat aivan erilaisia. Käki, kuten tiedämme, kukkuu kaksitavuisesti. Idänkäki puputtaa kolmitavuisesti. Intiankäki sanoo nelitavuisesti jotakuinkin ku-ku-ke-ku. Ja lauantaina kuulemani ja äänittämäni pikkukäki kiljahtelee peräti kuusitavuisesti melko bulbuloivalla rytmillä. Kaikki nämä poikkeavat merkittävästi Margallakukkuloiden kahdesta yleisimmästä käkilajista: variskäestä, joka sanoo kuu-eu taikka silloin tällöin wauku-wauku-wauku, sekä haukkakäestä, joka englanninkielisten mukaan sanoo brainfever, brainfever alati kiihkoisemmalla tahdilla (siitä sen kansanomaisempi nimitys Brainfeverbird). Harmaakäki, joka on pikkukäkeäkin pienempi, huutelee ty-diiy, ty-diiy. Ja jakobiinikäki päästelee melko epäsointisia kiljahduksia.
En tässä yhteydessä käsittele avoimempien alueiden aasiankukaalia ja viirumalkohaa, koska vaikka ne käkilintuja ovatkin, ovat ne varsin erilaisia kuin varsinaiskäet, eivätkä ole yllä mainittujen lajien tapaan pesäloisia.
Dara Janglanin polulta äänittämäni pikkukäki oli tiettävästi ensimmäinen Islamabadissa tavattu sitten vuoden 1995, jolloin muuan toinen täällä vaikuttanut suomalainen, Islamabadin linnuista kirjankin kirjoittanut Mikko Pyhälä, raportoi saman lajin samoilta kukkuloilta. Pakistanin vuoristoisemmista osista, ainakin Khyber-Pakhtunkhwasta ja Azad Kashmirista, laji tunnetaan harvalukuisena kesävieraana. Havaintojen puute ei toki tarkoita, etteikö pikkukäki todennäköisesti eläisi harvalukuisena Margallakukkuloiden lehtimetsäisillä rinteillä. Pakistanilaiset lintuharrastajat vain eivät ole sitä raportoineet, koska suurin osa heistä on valokuvaajia, jotka eivät kiinnitä tarpeeksi huomiota lintujen ääniin - ja ulkonäöltään Cuculus-sukuiset käet ovat niin samannäköisiä, ettei tähän lajiin ole ehkä kiinnitetty huomiota.
Paitsi ääniltään, käkilajit poikkeavat toisistaan myös isäntälajeiltaan, joiden pesissä loisivat. Pikkukäen isäntälaji on tiettävästi pensassilkkikerttunen - joka on Margallakukkuloilla yleinen, vaikkakin huomaamaton silloin kun ei laula.
Asuessani Islamabadissa vuonna 2002, muistan käyneeni Rawalin padon lähellä Rawaljärven rannoilla, jossa oli siihen aikaan vielä sulttaanikanojen ja ruskohaikaroiden kansoittamaa troopillista kosteikkokasvillisuutta. Sittemmin tuo kaikki on jyrätty kaupungin paisuessa ja virkistysalueiden vallatessa järven rantamat. Sunnuntaina tulin ajaneeksi Ankaranpuistoon, jossa en ole viimeisten kahden vuoden aikana käynyt, koska olen olettanut sen niin kesytetyksi virkistysalueeksi. Rawaljärven vedettömyys on kuitenkin johtanut siihen, että viime vuosien parhaat lintupaikat Korangjoen suussa ja järven itäpohjukassa ovat kuivuneet - jäljelle jääneiden vesialueiden linnut ovat liian kaukana kuivuneen mudan tuolla puolen jopa kaukoputkelle. Otaksuin - ja otaksuin oikein - että vettä olisi enemmän ja lähempänä rantaa järven länsipohjukassa, ja siksi sinne suuntasin.
Ankaranpuistosta löysin aidassa olevan aukon, josta muutama poika juuri puikki pusikkoon. Seurasin polkua, jota he olivat menneet, ja löysin järven rantaa seuraavalle kannakselle, josta olikin aivan erinomaiset näkymät järven tähän pohjukkaan. Pojat olivat kannakselta päässeet rantaan, johon virittelivät onkia ja piknikvarusteita. Minä sen sijaan jäin seuraamaan kannasta, jonka yllätyksekseni ymmärsin olevan sama, jota 22 vuotta aiemmin olin kulkenut lintuja nähdäkseni.
Järvenrannassa oli liikaa väkeä kalassa, että siellä olisi ollut paljon lintuja, mutta vähän ulompana olevilla hiekkasärkillä oli sentään jonkin verran silkki- ja riisihaikaroita ja pikkutyllejä. Enemmän lintuja oli sen sijaan kannaksen ja Ankaranpuiston väliin jäävissä rehevissä pöheiköissä samoin kuin tuota puistonlaitaa reunustavissa suurissa vanhoissa lehtipuissa, joihin näemmä nyt kerääntyivät sadat mehiläissyöjät, jotka edelliskesänä käyttivät yöpymispuinaan järven pohjoispuolisessa Lake View Parkissa sijaitsevan Jinnanpuronsuun suuria puita. Tuo alue on nyt vuorostaan tullut virkistysaluekehittämisen kohteeksi, joten mehiläissyöjät näyttävät evakuoituneen Ankaranpuiston reunuspuihin.
Islamabadissa tavataan neljää lajia mehiläissyöjiä, mutta kaksi niistä (mehiläissyöjä ja vihermehiläissyöjä) on vain harvinaisia läpimuuttajia. Paikalliset yleiset lajit ovat kuivempien paikkojen pikkumehiläissyöjä ja vedenläheisempien paikkojen safiirimehiläissyöjä, molemmat kesävieraita, jotka kaikkoavat talveksi. Molempia oli Ankaranpuiston pöheiköissä kymmenittäin ellei sadoittain, koska ilta alkoi saada ja nämä linnut parveutua hyönteispyynnistään yöpymäpuiden tuntumaan. Samaten rannan yllä hyöri kannasta viistäen suuria parvia pääskyjä: pikkutörmäpääskyjä, haara- ja jouhipääskyjä, intianpääskyjä ja ruostepääskyjä.
Kannaksella käyskennellessäni taivas kuitenkin repesi, monsuunituuli yritti riistää minulta kolumbialaisen sombreroni ja saderyöppy piiskasi niin rannan kalamiehet ja selfieitä ottavat pojat kuin lopulta minutkin kiivaasti kohti parkkipaikkaa, jonne päästessäni olin jo läpimärkä.
Tilasin kotiin kuuman sienikeiton leivän sisässä sekä pippuripihvin, jotka nautin salentolaisen Negroamaron kera, juhlistaen hieman myöhässä lauantaista pikkukäkeä. Tällaisen aterian kotiintilaus läheisellä markazilla sijaitsevasta ravintolasta maksaa noin seitsemän euroa, mikä on toki tavalliselle pakistanilaiselle jo perin porvarillinen hinta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti