Kävin viikolla Mirpurissa, joka sijaitsee vain kolmen tunnin ajomatkan päässä Islamabadista, mutta kuitenkin eri maailmassa, nimittäin Kashmirissa. Kuten kaikki tiedämme, Kashmir on ollut brittiläisen Intian jakautumisesta alkaen kiista-alue itsenäistyneiden Intian ja Pakistanin välillä ja jaettu näiden välillä kontrollilinjalla, jota kumpikaan ei ole tunnustanut kansainväliseksi rajaksi. Intian hallinnassa ovat Kashmirin laakso, sen eteläpuolella sijaitseva Jammu sekä korkealla Himalajalla sijaitseva Ladakh. Pakistanin hallinnassa taas ovat Jammu-Kashmirin länsipuolelle jäävä Azad Kashmir sekä sen pohjoispuolella sijaitseva Gilgit-Baltistan, josta kirjoitin toukokuussa 2023. Kutsun nyt lyhyyssyistä Intian-puoleista osaa Itä-Kashmiriksi ja Pakistanin-puoleista osaa Länsi-Kashmiriksi.
Mirpur sijaitsee Länsi-Kashmirin eteläisimmässä osassa, ei kovin kaukana rajantakaisesta Jammusta, ja on Azad Kashmirin toiseksi suurin kaupunki pääkaupungin Muzaffarabadin jälkeen, jossa kävin lyhyesti vuonna 2002. Tie Mirpuriin kulkee pohjoisen Länsi-Punjabin kautta, joka alue tunnetaan nimellä Potohar. Potoharin tasangot ovat Induksen ja Jhelumin väliin jäävä hedelmällinen ja siten myös maatalousvaltainen tasankoalue, jossa soanilainen kulttuuri vaikutti jo 700 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, jättäen jälkeensä kivikautisia työkaluja ja sen sellaista. Niistä ajoista saakka alue onkin sitten ollut jatkuvasti asuttua ja viljeltyä. Indoeurooppalainen Gandharan kulttuuri, joka jätti jälkeensä Taxilan muinaiskaupungin, vaikutti samoilla seuduilla 1000-luvulla eKr, ja sitä seurasivat lukuisat indoiraaniset imperiumit aina Mogulivaltakuntaan saakka, jolta brittiläinen Radž ja itsenäiset Intia ja Pakistan perivät pääosan imperiaalisesta perinnöstään.
Tie Mirpuriin kulkee ensin Rawatin ja sitten monen potoharilaisen pikkukaupungin kautta: Mandra, Gujar Khan, Sohawa ja Dina. Dinassa on nykyisen rautatieverkoston päätepiste - Mirpuriin se ei yllä. Niinpä Dinasta käännytään pohjoiseen Manglan padon ja linnakkeen suuntaan, joiden kohdalla saavutaan sillan yli Kashmirin puolelle. Manglan padon taa jäävä Mirpurin tekojärvi hallitsee Mirpurin pohjoispuolista maisemaa - tekojärven alle jäi kokonaisia kyliä, kaupunkeja, temppeleitä ja pyhäköitä, joita sukeltajat käyvät siellä katsomassa.
Mirpur on kaupunkina ja piirikuntana verrattain vauras ja sen erityispiirteisiin kuuluu poikkeuksellisen vahva side Iso-Britanniaan. Täältä nimittäin on kotoisin suhteettoman suuri osuus Britannian kashmirilais- ja pakistanilaisyhteisöstä. Joka suvusta Mirpurissa tuntuu löytyvän Britannian passeja, diaspora rahoittaa lukuisia vaikutusvaltaisia säätiöitä ja järjestöjä (myös sitä, jonka vieraana Mirpurissa vierailin), ja Mirpurista ovat lähtöisin myös pisimmälle brittipolitiikassa päässeet pakistanilaiset, kuten ylähuoneen lordi Ahmed sekä useampi alahuoneessa vaikuttanut kansanedustaja. Huhun mukaan Mirpurissa voi maksaa myös Britannian punnilla, joskaan en punnattomana tätä kokeillut, vaan maksoin ostokseni rupioilla.
Kävin katsastamassa pari orpokotia ja koulua. Lisäksi kävin suufilaisen pyhimyksen ja runoilijan Mian Mohammad Bakhshin (1830-1907) haudalla, jonka ympärille on rakentunut merkittävä pyhäkkökompleksi useampine pyhimyshautoineen, basaareineen, vieraileville ja pyhiinvaeltaville mystikoille ja etsijöille varattuine asuintiloineen ja tietysti moskeijoineen. Pyhäkkö sijaitsee Mirpurin kaupungista etelään Khari Sharifissa, josta Bakhsh oli myös alun perin kotoisin. Hän niitti jo teininä mainetta runonlaulajana, joka sai aikaan hengellisiä hurmostiloja, joskin jo nuorena isältään Shamsuddin Qadrilta peritty hengellinen veljeskuntamandaatti luonnollisesti edesauttoi kunnioituksen ja ihailun kartuttamista. Kolmekymppisenä kirjoitettua runoeeposta Saif ul-Malukia pidetään hänen pääteoksenaan, mutta oli mies tuottelias muutenkin. Hän nivoi tietoisesti runoutensa suufilaisten mestarien ja punjabilaisten runoilijoiden jatkumoon, minkä vuoksi hänen tuotantoaan yhä pidetään niin tärkeänä koko myöhemmälle punjabinkieliselle kirjallisuudelle. Osasi hän toki myös persiaa ja arabiaa, kuten sivistyneelle miehelle kuului, mutta runoili samoin useilla vähemmän tunnetuilla paikalliskielillä.
Paluumatkalla kävin akaasiapuutarhoissa, joilta avautui näkymä tekojärven lahtiin ja niissä vilvoitteleviin vesipuhvelilaumoihin. Punjabin puolella pysähdyin iltapäivän tukahduttavassa kuumuudessa Rohtasin renessanssiaikaisille linnanraunioille, koska tämä näyttävä moguliajan kohde oli matkan varrella Dinan ulkopuolella. Rohtasin linnoituksen muurien harjoilta avautuivat kauniit näkymät yli Pohjois-Punjabin akaasiaa kasvavan kumpuilevan maaston ja Jhelumin sivujoen Kahanin.
Linnoituksen alkuperäinen rakennuttaja ei ollut kukaan mogulikeisareista vaan näiden kilpailija, pataanihallitsija Sher Shah Suri, jonka kuoltua linnoitus siirtyi mogulidynastialle. Tosin sekä Akbar että Jahangir yöpyivät siellä kumpikin tiettävästi vain kerran. Linnoitusalue on niin laaja, että muurien sisällä sijaitsee nykyisin myös kaksi yhä asuttua kylää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti