Alussa näkyi maassa luntakin, joskin se katosi vesikelin tieltä loppuajaksi. Pihlajat notkuivat marjojen painosta, joten ainakaan vielä eivät rastas- ja tilhiparvet ole ahkeroineet Etelä-Suomessa. Ehkä pohjoisempana on yhä riittänyt syötävää.
Lähes viikko kului siihen, että saatoin järjestykseen sekä varsinaisen residenssimme että vuokralle antamamme Kallion turvatalon asioita. Kasasin olohuoneeseen neljä uutta kirjahyllyä, jotta alakerran ylimääräisen huoneen kirjakasat löytäisivät esteettisemmän sijoituspaikan. Yläkerran kirjaston ja makuuhuoneiden kirjahyllyköt ovat olleet jo vuosia tupaten täynnä. Puolisoni pieni pommerilaiskoira on Luojan kiitos oppinut lopulta kokonaan sisäsiistiksi, joten asuntoa voi alkaa normalisoida kesäisestä kriisitilastaan jälleen ihmisasutukselliseksi paikaksi.
Kallioon piti hankkia uusi jääkaappi - ja mikä tärkeämpää, uusi vuokralainen. Huolimatta Suomessa vallitsevasta poikkeuksellisen ankeasta vuokramarkkinatilanteesta onnistuimme lopulta löytämään keski-ikäisen ja kunnollisen kokkolalaisen, joka muuttaa töiden perässä Helsinkiin. Tuotettuaan nyt vuosien ajan pelkkää tappiota, kun taloyhtiön ikuisuusremontti on jatkunut ja jatkunut (ja jatkuu ulkotiloissa edelleenkin), voi ehkä jonkinlainen taloudellinen elpyminen viimein alkaa. Tosin vastikkeet ovat yhä moninkertaisia entiseen verrattuna, joten ei tästäkään mitään säästöön jää, kattaapa vain asunnonomistamisen kuluja.
Kävin katsastamassa Laajalahtea ja kahvilla Elfvikissä. Mieleen jäi sieltä kolme tikkalajia - käpytikka, palokärki ja harvinaisempana harmaapäätikka - sekä parvina hyörineitä pyrstötiaisia, puukiipijöitä ja hippiäisiä. Punatulkkuja vihelteli haikeasti puissa, närhet rääkyivät. Ilahduttavinta siellä oli nähdä kahdeksan viiksitimalin parvi - tuon lajin näkemisestä Suomessa olikin jo vierähtänyt pari vuotta. Korppipari tuli katsastamaan minut, Hugin ja Munin varmaankin.
Kuten alussa totesin, kävin myös serkkuni kanssa Öröllä, tällä kertaa kokonaista neljän päivän jakson, koska talvikaudella yhteysaluksia menee ja tulee vain pari kertaa viikossa. Örö on talvellakin melko leuto paikka, jos ei oteta lukuun mereltä viuhuvaa tuulta. Marraskuunharmaata sielläkin toki oli. Vesilinnusto oli kummallisen vähissä lukuun ottamatta huvivenesataman lahden miehittäneitä talvehtivia sinisorsia ja rannikoilla yhtenään tavattuja talvehtivien telkkien parvia. Kyhmyjoutsenia ja niiden ainoaa vihollista merikotkaa näkyi paljon. Muutama harmaahaikarakin talvehtii näemmä taas saaren rannoilla.
Mitään kovin harvinaista ei Öröllä tullut vastaan, mutta oli ihan kiva nähdä marjoista notkuviin pihlajoihin kerääntyneitä rastasparvia ja järrejä. Tiaisparviakin Örön suojaisten osien metsissä liikkui, tosin hömötiaista ei näkynyt lainkaan ja töyhtötiaisiakin vain muutamia. Yksi kuusitiainen. Paljon puukiipijöitä ja hippiäisiä. Useita parvia pyrstötiaisia. Viivyttelijöinä tai talvehtijoina saaresta löytyi myös pari punarintaa, peukaloinen ja kiuru, kaksi kottaraista, kulorastas ja jonkin verran punakylkirastaita. Ai niin, löysinhän minä saaren lukuisain käpytikkain joukosta myös naaraspuolisen valkoselkätikan. Liekö se yhäkin se sama yksilö, joka asui saaressa vuosia?
Örön eteläosassa sijaitsee taiteilijaresidenssi, jossa asustaa usein varsin kansainvälistä väkeä. Nytkin sitä asutti kolme taiteilijatarta - saksalainen, sveitsiläinen ja australialainen. Tulimme kutsutuiksi heidän luokseen hilpeälle ja myöhään kestäneelle illalliselle. Samoin tarjosimme sisäfileitä ja Puolustuslaitoksen punaviiniä (eli Öröstä tekemäni laulun mukaisesti "saaristolaisjuomia ja tirisevää lihaa") myös saarta pyörittävälle yrittäjälle, joka pilkkoi päivät peuroja. Amerikkalaisen vieraslajin valkohäntäpeuran kantaa suojelualueella oli päädytty harventamaan päästämällä läheisen metsästysseuran porukka harjoittamaan harrastustoimintaansa. Valkohäntäpeuroilla kun on paha tapa popsia suihinsa valikoivasti kaikki uhanalaiset kukkakasvit, joten ne eivät rikastuta kasvikunnan monimuotoisuutta, kuten tekevät saaressa kesäisin pidetyt ja heinää märehtivät naudat, vaan köyhdyttävät sitä.
Palattuani saarelta takaisin puolisoni tykö Helsinkiin kävimme useammallakin ostosretkellä pääkaupunkiseudun ostoskeskuksissa, koska en valitettavasti tänä vuonna pääse jouluna kotimaahan. Espoon Matinkylässä käydessämme päädyimme Ison Omenan parkkihalleissa omituiseen painajaiseen: autoa ei löytynyt palatessa millään - eikä edes pääsyä siihen osaan parkkihallistoa, johon olimme saapuneet. Kesti puolitoista tuntia ymmärtää, että hissien ja parkkihallien kerrokset oli merkitty toisiinsa nähden täysin epäloogisilla tavoilla ja tehty labyrinttimaisesti rakennetusta ostoskeskuksesta oikeaan parkkihalliin löytäminen lähes mahdottomaksi. Ostoskeskuksen ja/tai parkkitalon arkkitehti ei tule olemaan suosikkiemme joukossa.
* * *
Nytpä onkin luettavissa todella hyvä kirja-arvostelu romaanitrilogiastani orivetisen kulttuurivaikuttajan Mörri Mahlakallaksen kirja- ja taideblogissa. Hän on vieläpä kahlannut trilogiani kaikki kolme kirjaa kolmeen kertaan, mikä jo itsessään on kunnioitettava suoritus, koska nuo eivät ole aivan lyhyitä kirjoja.
"Varaudu lukemaan kirjat toiseen tai kolmanteenkin kertaan, sillä niissä on niin paljon eri tasoja, että ensimmäisellä lukukerralla ehkä seikkailukertomus vie mennessään ja herkät nyanssit aukeavat vasta uusilla kierroksilla. (...) Tarinan moniuloitteisuus hämmästyttää ja ilahduttaa. Monet kohtaukset ovat elokuvamaisia ja tämä trilogia olisikin upeaa nähdä valkokankaalla!"
3 kommenttia:
Täällä ilahdutti muutama (2-4) töyhtötiaista ruokailemassa. Edellisestä käynnistä olikin jo pari vuotta. Hömötiainen on ollut vakituinen vierailija. (PP)
”Monet kohtaukset ovat elokuvamaisia ja tämä trilogia olisikin upeaa nähdä valkokankaalla!" Tuon kommentin allekirjoitan. Useimmille (?) aiheesta kiinnostuneillekaan trilogian laajuus kirjallisessa muodossa on kynnyksen takana mielenkiintoisuudestaan huolimatta. (PP)
Hömö- ja töyhtötiainen ovat suuresti harvinaistuneet, varsinkin hömötiainen, jonka harvinaistuminen on ollut dramaattista, koska se vielä pari vuosikymmentä sitten oli Suomen viiden yleisimmän lintulajin joukossa. Surullista. Muuallakin Euroopassa hömö löytyy enää vuoristoista ja boreaalisten soiden laitamilta. Se on havumetsälintu, joka sidoksissa lahoihin lehtipuihin, joten kun jälkimmäiset siivotaan talousmetsistä, hömötiaisille ei enää löydy maailmaa, jossa elää. Tali- ja sinitintti jylläävät, pesivät iloisesti ihmisen rakentamissa pöntöissä (mitä hömö- ja töyhtötiaiset eivät tee) ja ovat yleisiä jo Jäämerelle saakka, mutta samaan aikaan vanhojen naavametsien tiaiset ovat kuolemassa sukupuuttoon, kuten maailmansakin.
Trilogiani kirjat ovat tosiaan pitkiä, mutta ei se ole tuntunut olevan ongelma niille, jotka niitä ryhtyivät lukemaan ja kokivat immersion. Useampikin kertoi minulle lukeneensa koko trilogian läpi aivan hämmästyttävän nopeassa ajassa. Todennäköisesti nämä ovat niitä samoja ihmisiä, jotka mielellään lukevat Tolkienia ja Waltaria - tai vaikkapa uutta suosikkikirjailijaani Kännöä. Eihän Titaanien aika nyt mitenkään kohtuuton niihin verrattuna ole. Kysymys on vain siitä, onko kirjan maailma riittävän kiinnostava, että siihen viitsii uppoutua. Pinnalliseksi yhden illan lukaisuksi se ei taida taipua - sitä tarkoitusta varten koetan saada elvytettyä luonnosten ja muistiinpanojen tiedostosuosta vanhoja dekkareitani. Jos päiväni tässä maailmassa ja tämän maailman omat päivät vain riittävät.
Lähetä kommentti