Kirja-arvostelu: Sudenhuutelijan päiväkirjat IV – Pakistanin vuodet 2022–2025
Sudenhuutelijan päiväkirjat -sarjan neljäs osa vie lukijan paikan päälle Etelä-Aasian sydämeen – Islamabadin vehreisiin kortteleihin, Margallakukkuloiden jyrkille rinteille ja arjen sekä työn väliseen tilaan, jossa kirjoittaja elää kolmen vuoden ajan kahden maailman välissä. Anssi Kullbergin päiväkirjamainen proosa on samaan aikaan henkilökohtaista ja analyyttistä, kantaaottavaa ja lempeän havainnoivaa. Tämän teoksen kokonaisuus on yksi sarjan vahvimpia.
Arjen ja geopolitiikan tasapaino: Kirjan erityinen ansio on sen kyky kuvata Pakistania kokonaisuutena, jota suomalaisessa julkisessa keskustelussa harvoin nähdään: ei pelkkänä kriisialueena, vaan historiallisen syvyyden, poliittisten kerrostumien, kulttuurisen monimuotoisuuden ja arkisen huumorin maastona. Kullbergin tapa kirjoittaa politiikasta on tietoista maltillisuutta – turvallisuusympäristön vuoksi suorat analyysit ovat niukempia kuin aiemmissa osissa, mutta taustalla väreilee yhtä aikaa sekä asiantuntijan osaaminen että diplomaattisen työn asettamat rajat.
Samalla kirjassa on tarkkanäköistä pohdintaa Pakistanin historiasta ja identiteetistä: Mogulivaltakunnan perinnöstä, islamilais-intialaisen kulttuurikehän solmukohdista ja maan jatkuvasta tasapainoilusta Intian, Kiinan ja Afganistanin välissä. Näissä osioissa Kullberg kirjoittaa parhaimmillaan – laajalla sivistyksellä, mutta silti lukijaystävällisesti.
Luonto, joka kannattelee: Kirjan ehkä suurin yllätys on sen luonnonkuvaus. Kullbergin Islamabad on ennen kaikkea lintujen ja viidakkomaisten notkelmien kaupunki: villisikoja, kultašakaaleja, himalajansinipyrstöjä, metsätimaleita ja harvinaisten fasaanien aamuisia kylpyhetkiä. Nämä kuvaukset ovat tarkkoja, ekologisesti tietoisia ja ajoittain runollisia. Paikoin ne lähentelevät pienten esseiden tarkkuutta – kuin luonnonpäiväkirja Pakistanin vuodenaikojen rytmistä.
Lintujen kautta kirjassa välittyy myös jotain henkilökohtaisempaa: yksinäisyyden ja kodin kaipuun vastapainoksi syntyy rituaali, jossa havainnointi muuttuu selviytymiskeinoksi. Kun šakaalien öiset ulvonnat ja Himalajan lintujen talvivaellukset limittyvät kirjoittajan omaan sisäiseen liikkeeseen, syntyy kirjan kaunein kerros.
Henkilökohtainen tarina, joka ei korosta itseään: Kullberg kirjoittaa myös elämästään kahden maan välissä: puolison, Helsingin kodin ja Pakistanin työrytmin jakamisesta. Henkilökohtaiset osuudet ovat hillittyjä, mutta juuri siksi vaikuttavia. Ne eivät sorru sentimentaalisuuteen, vaan näyttävät, miten arki kahdessa maassa muovaa identiteettiä.
Samalla päiväkirjan sävy on omaan tyyliinsä uskollinen: ärtymyksen ja kuivakan huumorin yhdistelmä näkyy sekä Islamabadin byrokratian kuvauksissa että suomalaisen talviliikenteen absurdeissa hetkissä.
Kokonaisuus: vahva jatko sarjalle: Sudenhuutelijan päiväkirjat IV on tasapainoinen, vivahteikas ja sivistävä teos. Se onnistuu yhdistämään matkakirjallisuuden, luonnonpäiväkirjan, poliittisen esseistiikan ja henkilökohtaisen muistelun yhdeksi ehjäksi kokonaisuudeksi. Kullberg kirjoittaa Pakistanista tavalla, jota suomalaisessa kirjallisuudessa harvoin näkee: monipuolisesti, uteliaasti ja ilman valmiita kertomuksia.
Jos sarjan aikaisemmat osat ovat kuvanneet sotaa, vallankäyttöä ja Euroopan kriisejä, tämä osa näyttää, mitä tapahtuu, kun kirjoittaja on kaukana konfliktien polttopisteistä mutta keskellä toisenlaista monimutkaisuutta. Ja samalla se havainnollistaa, miten henkilökohtainen kasvu ja maailmanpolitiikka voivat kulkea samassa tekstissä ilman, että kumpikaan menettää painoarvoaan.
* * *
Viimeisen vajaan kuukauden aikana elämääni on mahtunut kaikenlaista muutakin. Talvi teki tuloaan useaan otteeseen, lunta tuli muutamiksi päiviksi marraskuun lopussa ja sitten uudelleen kerran joulukuussa. Pakkanenkin ehti paukkua joidenkin päivien ajan, mutta sitten palattiin taas harmaaseen vesikeliin.
Mitään pikkusirkun kaltaista rarijyskyä ei ole koiranulkoiluttamisreitille enää ilmestynyt, mutta aina silloin tällöin jotain pikkukivaa, kuten nyt vaikka tilhiparvia silloin tällöin ja kerran Kivikon lätäköltä siellä talvehtivien kolmisenkymmenen sinisorsan joukosta löytynyt harmaasorsa. Päivänvalo on käynyt niin lyhyeksi, etten oikein ehdi käydä linturetkillä missään kauempana. Korppi käy silloin tällöin tervehtimässä minua taivaalta käsin.
Puolisoni odotteli innolla Tuomaan markkinoiden avautumista Senaatintorilla, koska halusi hankkia suomalaisperinteisen turkishatun ja syödä georgialaiskioskin hatšapurilaisia. Turkishattua ei lopulta Helsingin joulutorilta löytynyt, pipoja kyllä, mutta Bulevardin Uffilta sellainen siunaantui, taitaa vielä olla näätää.
Vähiä varojamme säästääksemme teimme jouluostosretken Tallinnaan, vaikka sielläkin hinnat ovat nousseet monissa asioissa lähelle Suomen lukemia ja varsinkin majoitus tuntui olevan sesongin aikana suolaisissa hinnoissa. Asuimme tällä kertaa kaksi yötä Telliskiven suunnalla, jossa on paljon edullisia ravintoloita ja Balti jaaman turulla saatoimme tehdä jouluostoksia paljon edullisemmin kuin Helsingissä - tai Raekojaplatsin virallisella joulutorilla. Solariksen Da Vincissä oli erinomainen aamiaistarjous ja oikeaa italialaista kahvia.
Kurkimäessä olemme grillanneet lihaa eri yhteyksissä. Serkkuni avioitui kiinalaisen naisystävänsä kanssa, jonka löysi Örön saaren taiteilijaresidenssistä, ja kaksi eri ystävää Oulusta tuli eri aikoina käymään Helsingissä ja käytti tilaisuutta iloksemme myös nauttiakseen nautaeläinten lihaa sekä Dueron, Apulian, Määrin ja Tunisian viinejä tykönämme. Myös itsenäisyyspäivän kunniaksi grilli lämpeni.
Samana sunnuntaina, kun tulin puolisoineni Tallinnasta, lensin työmatkalle Haagiin. Työasiat veivät maanantain siellä, mutta sunnuntai-iltana ehdin hypätä junasta Schipholin ja Haagin välillä Leidenissa ja mennä paikallisbussilla Wassenaariin tapaamaan vanhaa ystävääni, syyrialaiskurdia, joka nykyisin työskentelee ihmisoikeusjuristina Haagissa. Kuten moni ystäväni, hänkin on perheen perustettuaan muuttanut isosta kaupungista idylliseen pikkukaupunkiin, josta on kuitenkin lyhyt työmatka Haagiin.
Haagissakin oli jouluvalot. Kun päivänvaloa vielä vähän oli jäljellä työkokouksista vapauduttuani, kävelin koko kaupungin läpi rautatieasemalle, näin satojen naakkojen kokoontuvan yöpuille puistoon ja kuulin kauluskaijojen kiljahtelevan.
Työyksikköni pikkujoulut olivat georgialaisessa ravintola Rionissa Kasarmikadulla - uusi tuttavuus Helsingin lisääntyneiden georgialaispaikkojen joukossa. Ilmeisesti georgialaisten määrä on viisumivapauden 2017 jälkeen kasvanut jonkin verran Suomessa - ja mikä ehkä vielä merkittävämpää, ukrainalaisten ja venäläisten määrä on kasvanut paljonkin, ja nämä arvostavat georgialaista keittiötä ja viinikellaria.
Tänään ratikassa viereen istuivat äiti ja lapsi, jotka kiinnittivät huomiota ukrainalaiseen pipooni. Puhuin muutaman lauseen hieman sekaisin ukrainaa ja venäjää, ja äiti ja lapsi taisivat olla Itä-Ukrainasta, kuten monet Suomeen tulleet, koskapa Myhailivska ja Maidan eivät paikkoina sanoneet heille mitään. Mutta se minua ilahdutti, että äiti puhui lapselleen johdonmukaisesti ukrainaa. Lapsi taisi jo osata suomeakin.
Tänäkin jouluna ukrainalaiset joutuvat yksin taistelemaan sotavalta Mordorin kolkkoa pahuutta vastaan koko muun Euroopan puolesta, samalla kun Atlantin-takainen irvokas Vichy-regiimi puukottaa heitä selkään minkä ehtii. Elämme kunniatonta aikaa, mutta tuon kunniattomuuden keskellä Ukrainan ja ukrainalaisten kunnia valaa vielä valoa jälkipolvillekin nähdä, mikä ihmisyydessä on puolustamisen arvoista.
